Tiede 5/03, Jukka Ruukki

Vesikauppa käy vain ensiavuksi

Suomestakin aletaan myydä vettä. Janomaiden paras apu on kuitenkin omien vesivarojen hoito.

Voisiko Päijänteestä tulla öljyäkin arvokkaampi vientiartikkeli? Ajatus sai tuulta purjeisiinsa pari vuotta sitten, kun pääkaupungin vesilaitos, Helsingin Vesi, kertoi selvittävänsä tosimielessä mahdollisuuksia myydä talousvettä arabimaihin.
Tuhannen ja yhden yön tarinalta kuulostava hanke on toteutumassa lähikuukausina.

– Vienti käynnistyy näillä näkymin syksyllä, kertoo Ismo Räty Nord Water Oy:stä, joka on Helsingin Veden ja Helsingin kaupungin omistama yhtiö.
Janoisia etsitään Saudi-Arabiasta, Kuwaitista, Bahrainista ja Yhdistyneistä arabiemiraateista. Rädyn mukaan vientiä viritellään myös Itä-Eurooppaan ja Venäjän lähialueille.

Päijännettä ei myydä tankkitavarana, vaan laadukkaana elintarvikkeena – puolen litran, litran ja puolentoista litran muovipulloissa.

Ruoan tuotto vie veden

Suomalaiset eivät ole ainoita yrittäjiä kasvavilla vesimarkkinoilla. – Vesivarojen epätasaisen jakautumisen takia vedestä tulee entistä enemmän maailmanlaajuinen kauppatavara, sanoo tutkija Olli Varis Teknillisen korkeakoulun vesitalouden ja vesirakennuksen laboratoriosta.

Pullovesibisnes on kuitenkin tehoton ratkaisu globaaleihin ongelmiin, koska maapallon makea vesi ei valu kurkuista alas. Maatalouden osuus kulutuksesta on jopa 80 prosenttia. Kyse onkin pohjimmiltaan ruoasta. – Se on vain vihreää vettä, dosentti Varis muistuttaa. Nykyään maailman kuivat ja köyhät maat vievät suuren määrän vähistä vesivaroistaan läntisiin teollisuusmaihin virtuaalivetenä eli vesivaltaisina maataloustuotteina. Esimerkiksi riisikilon viljelemiseen tarvitaan kaksi tonnia vettä.

– Virtuaaliveden kiertosuunta täytyisi kääntää, Varis sanoo. – Tuomalla viljaa ja hedelmiä kuivuudesta kärsivät maat säästäisivät valtavasti kallisarvoista vettä.
– Virtuaaliveden tuontia voitaisiin myös tukea kehitysyhteistyövaroista, huomauttaa puolestaan ulkoasiainministeriön vesiasiantuntija Eero Kontula.
Suunnanmuuton tiellä on kuitenkin monia esteitä. Valtiot pitävät tiukasti kiinni vientituloistaan ja ruoantuotannon omavaraisuudesta. Iso kanto kaskessa ovat myös paikalliset ruokailutottumukset. Senegalissa rakennetaan EU:n tuella kastelujärjestelmää, joka mahdollistaa riisinviljelyn luonnostaan rutikuivalla seudulla. Hölmöltä kuulostavan hankkeen selittää se, että riisistä on pikkuhiljaa tullut paikallisten statussymboli. Kiinassa taas lihansyönti on viisinkertaistunut vajaassa parissakymmenessä vuodessa. Ei ihme, että joet kuivuvat.

Kuivuudessa säästettävä

Olli Varis korostaa, ettei vesipulmaa ratkaista pelkällä tekniikalla. Esimerkiksi suolan poistaminen merivedestä vaatii valtavasti energiaa ja on köyhien maiden maatalouden tarpeisiin liian kallista.

Veden nykyistä tehokkaammalla kierrättämisellä voidaan saada suuria aikaan. Se vaatii kuitenkin lisää panostuksia jätevesien puhdistukseen. Onneksi osa maatalouden kasteluvesistä palaa itsestään kiertoon.

– Säästämällä on jo päästy pitkälle kuivuudesta kärsivissä maissa, Varis sanoo. Esimerkiksi Kiinan maatalouden vesihanoja on tiukattu. – Vesi on ollut lähes ilmaista, mutta nyt, kun se maksaa enemmän, sitä valutetaan vähemmän.
Hinnankorotusten tie ja markkinavetoisuus eivät kuitenkaan sovi malliksi kaikkialle, koska Afrikan ja Aasian nälkäisimmät ja janoisimmat elävät köyhyysrajan alapuolella.

Vesivaroja varjeltava

Kaupallistamisesta onkin tullut vesikeskustelun kuuma peruna. Maailman kauppajärjestö WTO neuvottelee parhaillaan GATS-sopimuksesta, joka vapauttaisi muun muassa vesipalvelut vapaalle kilpailulle. Maailmanpankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto ovat taas innostaneet teollisuusmaiden yrityksiä rahoittamaan kehitysmaiden vesihankkeita.

Monet kansalaisjärjestöt pelkäävät vesivarojen ja jakelun yksityistämisen nostavan hintoja niin paljon, että vain rikkailla on enää veteen varaa. – Vesi ei saa olla pelkkä kaupallinen tuote. Se pitäisi mieltää perinnöksi, jota tulee suojella, sanoo Suomen Luonnonsuojeluliiton kansainvälisten asiain päällikkö Hanna Matinpuro. – Kaikilla tulisi myös olla oikeus kohtuuhintaiseen puhtaaseen veteen.

Samoilla linjoilla on Maailman lääkäriliiton puheenjohtaja Kati Myllymäki, joka osallistui maaliskuussa Maailman vesifoorumiin Japanin Kiotossa.

– Ensisijaisesti pitäisi huolehtia siitä, että makean veden varastot säilyvät puhtaina ja juotavina, Myllymäki korostaa. – Periaatteena ei voi olla se, että ensin tuhlataan ja pilataan vedet ja sitten ongelmaan haetaan ratkaisu tekniikasta.

Myllymäki muistuttaa, että niukasta luonnonvarasta on tullut myös terveysvaara. Parilta miljardilta ihmiseltä puuttuu viemäröinti, ja 1,5 miljoonaa lasta menehtyy joka vuosi ripulitauteihin.

Yhteiskunnan toimittava

Olli Variksen mielestä markkinavoimat eivät ole maailman vesitalouden pahin uhka. – Veden jakelun yksityistäminen ei tuo välttämättä katastrofia köyhille, mutta ei se toisaalta aina ratkaise ongelmia.

Surullinen esimerkki jälkimmäisestä on Argentiinan pääkaupunki Buenos Aires, jonka kunnallinen vesilaitos myytiin ranskalaisille 1997. Laitos on nyt vielä tappiollisempi kuin kuusi vuotta sitten. Tilannetta pahentaa Argentiinan vaikea talouskriisi. Samanlaisia pulmia on yhteiskuntajärjestelmältään epävakaassa Kambodz?assa, missä Olli Varis on työskennellyt paikallisissa vesihankkeissa. – Kaikki mallit ovat tuhoon tuomittuja, jos yhteiskunta ei toimi.

– Puhtaan veden järjestäminen jokaiselle ei ole vain taloudellinen kysymys, vaan tahdon asia, vesiasiantuntija Eero Kontula säestää.

[sivun alkuun] [sisällys] [etusivu]