Uusi nainen 1/05
Armi Janhunen

“Nainen vaikeuksissa OSA I.

Kiistelty nobelisti kirjoittaa siitä, mistä muut vaikenevat

Itävaltalainen Elfriede Jelinek ansaitsi Nobelin kirjallisuuspalkinnon romaaneillaan ja draamoillaan, joiden”musikaalinen virta on täynnä ääniä ja vastaääniä. Draamojen ainutlaatuinen kirjallinen kärsimys paljastaa sovinnaisen ajattelun järjenvastaisuuden ja pakottavan voiman.”(Nobelinpalkinnon komitean perustelu)

Vuoden Nobelin kirjallisuuden voittaja Elfriede Jelinek (synt.1946) asuu joko lapsuudenkodissaan Wienissä tai miehensä luona Münchenissä, Adolf Hitlerin yksityisasunnon läheisyydessä. Elfriede Jelinekin äiti eli 97-vuotiaaksi ja asui Wienin keltaisen huvilan kolmannessa kerroksessa, Elfrieden yläpuolella vuoteen 2000 asti:

-Kuin rupisammako, sanoi Jelinek hymyillen Ruotsin Television haastattelussa. Isä, eloonjäänyt keskitysleiriltä, ei koskaan toipunut sotakokemuksistaan eikä siitä ettei hän vastannut Hitlerin valtakunnan arjalaista ihmisihannetta. Jelinek kuvasi lapsuuttaan ”helvetiksi”, mutta palaa sinne jatkuvasti luomisprosessissaan, keskitysleirien uhrien luokse, juutalaisille hautausmaille. Hän kirjoittaa ja huvituttaa Menetettyä Maailmaa ja on ehkä runoilija, jota hän kuvasi Nobelinluennossaan Abseits (Syrjässä). Tämä runoilija laulaa ja hoitaa kuolleita omasta tilapäisestä haudastaan.

Elfrieden lapsuus oli täynnä lahjakkaita ihmisiä, joista läheisimmät (äiti oli lupaava laulajatar, isä menestyksellinen kemisti), arvostivat luovuutta ja näin hänestä kasvoi muusikko. Hän sai ensimmäisen flyygelin jo kahdeksan vuotiaana ja suoritti valtiollisen urkurintutkinnon vuonna 1970.

Seuraavana vuonna Jelinek sai hermoromahduksen ja jäi kotiin vuodeksi. Kirjoittaminen alkoi tällöin ja omaelämäkerrallinen romaani Die Klavierspielerin (1983) on täynnä musiikkia ja kärsimystä.

Elfriede Jelinek sanoi Dagens Nyheter haastattelussa (Ruotsin suurin aamulehti) 6.12 2004:

-Olisin menehtynyt, jos en olisi löytänyt kirjallisuuteen. Yhtäkkiä aavistin, että destruktiivisuuden voisi muuttaa tuottavuudeksi.Vielä tänäkin päivänä polttoaineenani on tuhoamisvoima. Se viha, jota varastoin lapsuusvuosinani riittää koko elämäni ajan. Luulen, että kauhukirjallisuus miellyttää minua juuri siksi. Sehän on torjuttujen ajatuksien takaisinpaluujuhla.

Elfriede Jelinek on kirjoittanut seitsämän romaania sekä näytelmiä, joista Prinzessindramen on ollut ajankohtainen Tukholman Galeasenteatterissa.

Vihanneskeittoja

Ruotsin Television lähetykset Jelinekin Wienin kodista joulukuun toisena viikkona ovat olleet unohtumattomia. Kirjailijattaren koti oli kaunis ja sisustettu muotoiluhuonekaluilla, taiteella ja leikkikaluilla. Itse hän oli kaunis ja terävä kuin metsästyshaukka. Kuparinpunaiset hiukset, punaiset huulet ja kynnet, kauniisti koristellut silmät.Vahva läsnäolo televisokameroiden edessä viittaa menestyskasvatuksen ja -koulutuksen lopputulokseen. Hän on yksinkertaisesti koulutettu johtamaan ja menestymään. Muita vaihtoehtoja ei ole. Ruotsin Televisio eksyy talokierroksella keittöön ja Jelinek toteaa kuivasti:

-Laitan täällä vain vihanneskeittoja.

Olemme sitten yhtäkkiä kirjastossa, jossa kirjailijatar kertoo kursailematta, että hänellä on suurempi osasto niin sanotulle huvituskirjallisuudelle. Hän on mielestäni kerta kaikkiaan vastustamaton, vailla akadeemista pätevyyskompleksia. Jo pienenä Jelinek sai hoitoa torikauhua vastaan ja aikuisiässä kauhu jatkuu fobiana. Olisiko hänen terveydentilansa parantunut, jos hän olisi eronnut vanhemmistaan ja taustastaan? Epäilemättä, mutta samalla hän olisi menettänyt ne ehdot ja yhteydet jotka tähän asti ovat taanneet menestyksellisen kirjoittamisen. Kodin leikkikauluvuoresta Nobelin palkinnon saaja sanoi:

-Ne ovat varmasti lapsen sijasta.

Kukaan ei pääse sovinnaisuutta pakoon. Jopa Elfriede Jelinek, joka kärsii psyykkisestä sairaudesta selvittelee ja anteeksipyytää lapsettomuutaaan. Onko miestenkin tehtävä näin? Sitten Jelinek kertoo, että katolinen kirkko on kritisoinut Nobelin palkintokomiteaa siitä, että he ovat valinneet sairaan naisen palkinnon saajaksi. Tämä on mielestäni kamalaa ja käsittämätöntä. Puuttuuko kirkoltakin ymmärtämys Elfriede Jelinekin kohtalosta ja suuresta kärsimyksestä? Nobelinluento Abseits lähetettiin suoraan kodista (eikä Tukholman Yliopistolta kuten tavallisesti) ja sitä voisi kuvata ”hullun runoilijan asemanmäärittellyksi”. Rohkea Jelinek kuvasi luomisprosessiaan, eroavuuttaan ja vieraantumistaan omista teksteistään. Kuinka runoilija voisi kokeakkaan sanat omikseen, kun elämä ja ihmiset pettävät ja elämä riutuu normaalien varjossa?

Tuuli nielee Jelinekin sanat ja ne joutuvat vieraille, jotka tietävät arvostaa ja hoitaa niitä paremmin kuin hän itse. Ne istuvat jo Nobelin komitean sylissä kuin silittämistä ja paijaamista kaipaavat kissat. Mitä hullu runoilija lopulta omistaakaan, kun sanatkaan eivät enää kuulu hänelle? Runoilija kääntyy ruumisarkussaan, sillä analyyttinen etäisyys joka kerran mahdollisti kirjoittamisen on kasvanut tukahduttavaksi pakkopaidaksi.

Bambiland vuodelta 2003 on kirjoitettu mieskuorolle (kuin antiikin draama) ja todistaa Irakin sodan raakuutta. Jelinekin tekstit ovat usein kriittisiä ja käsittelevät naisroolia, syrjintää, väkivaltaa, sodan hulluutta, yliseksuaalisuutta ja kaupallisuuden pintapuolisuutta. Kirjailija ylläpitää toimintaa, joka myöskin puhuu Itävallan synkästä menneisyydestä:

-Minä revin haavoille, koska kukaan muu ei tee näin.

Prinsessdramer SVT
TV 1, 8.12 2004
Teater Galeasen, Tukholma

Näytelmää voisi kuvata mustaksi naisrooli- ja identtisyysleikiksi. Henkilögalleria koostuu kolmesta naisesta, joista yksi on Prinsessa.Toiset ovat ainoastaan vanhenevia ja täynnä unelmia Jaqueline Onassiksesta ja Marilyn Monroesta. Naiskollektiivin rakkausvaatimus on yliseksualisoinut Prinsessan niin, ettei luonnollinen kävely tai kanssakäyminen enää ole mahdollista. Hän jää kuitenkin huoneeseen haaveksimaan kääpiöistä ja rupikonnista. Vanhenevien naisten energia purkautuu elämän materiaalisiin puoliin eli vaatteisiin ja rahaan. Näyttämön ainoa huone on keittö ja se on täynnä pukuja ja leninkejä, mutta niiden symbooliarvo ei kuitenkaan johda naisellisuuteeen sillä:

-Kävelypuku on enemmän kuin minä.

Naiset olettavat, että oikea naisellisuus on miesten hallinnassa ja juuri siksi ulottumatonta. He odottavat kuitenkin miestä elämän odotushuoneessa ja kaikki housuväeltä on kaivattua: rakkaus tai hoito, sillä miehet ovat tehneet heistä yksilöitä jotka joko ansaitsevat rakkautta (rakastetut naiset) tai hoitoa (ei toivotut naiset).Miestä odotellessa jää aikaa seurusteluun. Jackie huutaa Marilynille:

-Marilyn on lehmä ja mätänemistä.

-Lopeta, minä olen täällä, vastaa Marilyn vaaleiden kiharoiden takaa.

Jaqueline jatkaa kuitenkin syyttävästi:

-Pukeudun tällä tavoin näyttääkseni etten elätä itseäni ruumiillani.
Paljon himottu presidentinrouva-look on kuitenkin kaukana ja
naiset jäävät tyytymättömänä peilin eteen:

-Anteeksi etten ole tuon näköinen.
Vähemmästäkin voisi tulla hulluksi...

[sivun alkuun] [sisällys] [etusivu]