Suomen Kuvalehti 13/04, Petri Pöntinen

Pahin tapahtui

Konginkankaalla on aina pelätty nelostietä, joka on kapea ja liukas. Pahin toteutui perjantaina 19. maaliskuuta kello 02.08. Bussi ja rekka törmäsivät, 23 ihmistä kuoli.

Kuorma-auton lamput valaisivat pimeää asvalttia nelostiellä. Autoilija Niilo Hämäläinen, 55, lähestyi Konginkankaan risteystä iltakymmeneltä, takana oli ympäripyöreä torstaipäivä.
Risteyksestä oli kotipihaan enää kaksi kilometriä.

”Nelostie oli osittain kuiva, osittain märkä”, hän muistaa.

Samaan aikaan Pohjolan Turistiauton Aurinkobussi ohitti moottoritiellä Hämeenlinnan. Tilausajoon oli noussut 27 hiihtolomalaista Helsingistä. Bussi poimisi lisää matkustajia Tampereelta ja Äänekoskelta. Määränpää oli Rukan laskettelukeskus Kuusamossa.

Bussiin oli varattu eväitä ja tyynyjä pitkää yötä varten.

Kemistä lähtenyt Transpointin rekka jytyytti Oulun eteläpuolella kohti Jyväskylää. Rekkaan oli lastattu viitisenkymmentä paperirullaa, auton päällä oli 38 000 kilon paino. Paperia rahdattiin Helsinkiin, Sompasaaren satamaan.

Kun Niilo Hämäläinen astui kuorma-autostaan pihalle, hän tunsi ihollaan, että oli tulossa pakkanen, mustan jään yö.

”Mitään ei jäänyt arvailujen varaan”

Äänekosken palomestarin Markku Kinnusen, 54, kännykkä pirahti soimaan perjantaiyönä kello 02.10. Hän oli nukkumassa kotonaan Konginkankaan Välitiellä. Seuraava työvuoro oli merkitty vasta illaksi.
”Aluehälytyskeskuksesta ilmoitettiin, että oli tapahtunut rekan ja bussin yhteentörmäys nelostiellä Konginkankaan kohdalla.”
Rekan kuljettaja oli soittanut hätäilmoituksen kello 02.08.
Kinnunen kiiruhti Konginkankaan vapaapalokunnalle ja vaihtoi varusteet. Sammutusautoon hyppäsi palomestarin lisäksi neljä VPK:n palomiestä.

Kolmen kilometrin matkalla tilanteen vakavuus valkeni.
”Ajankohta kertoi jo paljon. Yöllä kulkee vain tilausbusseja.”
Paperirekan perävaunu oli alkanut heittelehtiä alamäessä peilikirkkaalla tiellä. Rekkakuski oli vilkuttanut valoja lähestyvälle bussille ja väistänyt oikealle, mutta mitään ei ollut tehtävissä.
Linkkuun kääntynyt perävaunu oli iskeytynyt bussiin. Törmäyksessä viisi lähes tuhatkiloista paperirullaa oli syöksynyt bussiin. Bussin etuosa oli tuhoutunut täysin.

VPK:n sammutusauto saapui onnettomuuspaikalle kello 02.21, yksitoista minuuttia hälytyksestä.

”Mitään ei jäänyt arvailujen varaan”, Kinnunen kuvaa näkemäänsä.
Bussin 38 matkustajasta 23 oli saanut surmansa silmänräpäyksessä.
Kaksitoista tuntia myöhemmin, perjantai-iltapäivällä, VPK:n palomiehet siirtävät irronneita penkkejä kuljetusauton kyytiin. Lumipenkalle on nostettu kassit ja suksipussit odottamaan poiskuljetusta. Lähes kaikki irtotavara on kerätty ja haravoitu pois.
Hohkaavalle hangelle on jäänyt yksittäinen banaaninkuori ja limsapullo.

”Surumielellä ollaan”

Eino Hytönen, 75, istuu puupenkillä Kestibaarin edessä Konginkankaan kylän keskustassa. Hytönen siristää silmiään, aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta.

On kevään lämpimin päivä.
Eläkeläismies oli herännyt aamuneljältä. Harvoin unta enemmän riittää.

”Laitoin kahvit tulemaan”, hän kertoo.

Kun Hytönen mittasi kahvivettä, muutaman kilometrin päässä Äänekosken terveyskeskuksen ylilääkäri Tapio Tammela totesi turmabussista nostetut 17 matkustajaa kuolleiksi. Kuusi uhria oli yhä puristuksissa paperirullien alla.

Päivystysvuorossa ollut Tammela oli ensimmäinen paikalle ehtinyt lääkäri.

Keski-Suomen keskussairaalassa oli annettu suuronnettomuushälytys. Ortopedisten osastojen ylilääkäri Ilkka Kiviranta valmistautui johtamaan 30 lääkärin ja 70 sairaanhoitajan joukkoa.

Kello 04.08 ensimmäinen potilas kirjattiin ylös, ja 42 minuuttia myöhemmin sairaalaan oli kuljetettu kaikki 15 loukkaantunutta.
Eino Hytöselle yöllinen onnettomuus paljastui seitsemältä.
”Radiosta sen kuulin, uutisista.”

Surumusiikki soi, ja suruliputus levisi ympäri maata. Valtioneuvosto kokoontui istuntoon kahdeksalta. Istunnon aikana Hytösen ovikelloa rimputettiin.

”Muuan rouva kävi kylässä ja kertoi huonoja uutisia.”

Onnettomuudessa oli kuollut tuttavaperheen tyttö.

”Surumielellä ollaan”, hän sanoo ja pyyhkii sinisellä kangasnenäliinalla silmäkulmaa.

Kolme nuorta oli noussut kyytiin Äänekosken Hirvaskankaalta. Pysäkiltä on onnettomuuspaikalle 35 kilometriä.

”Ettei vaan isälle tapahtunut mitään”

Kestibaarin ikkunaan on kiinnitetty mainos: Hiihtolomat Lappiin, täysi ylläpito, hinta 295 euroa.

”Äiti niitä järjestää”, Tarmo Vertainen, 28, sanoo tiskin takana. ”Sunnuntaina lähtee ryhmä, siinä on paljon sukulaisia ja tuttavia.”
Vertainen pyörittää pienen kylän hermokeskusta, äidin omistamaa baaria, jossa toimii myös Matkahuolto ja veikkauspiste. Pannussa seisoo kahvi.

Tänään ovi on käynyt ilman asiaakin.

”Kun seurasin netistä aamupäivän uutisia, selän takana oli monta silmäparia. Kyllä tämä on järkyttänyt jokaista kyläläistä.”
Vertainen oli herännyt varhain helikopterin pörinään. Koptereilla ei ollut kuljetettu loukkaantuneita, niistä oli otettu kuvia seuraavan päivän lehtiin.

Hän oli avannut radion yhdeksältä.

”Ensimmäinen ajatus oli, ettei vaan isälle ole tapahtunut mitään. Hän ajaa puutavaraa.”

Yhtä hyvin hän saattaisi istua itsekin puurekassa pimeillä, liukkailla teillä. Kun armeija loppui, hän hyppäsi rattiin. Rekkakuskin ura kesti kolme vuotta.

”Auto kaatui kerran metsäautotiellä. Se oli kamala kokemus.”

”Päättäjät lentävät Lappiin hiihtämään”

Suomen lippu on puolitangossa Niilo Hämäläisen punatiilisen omakotitalon pihassa.

Aurinko kiirehtii mailleen. Hämäläinen on lähdössä kuorma-autollaan siirtämään metsätyökonetta. Samalla toimella hän oli torstai-iltanakin.

Hämäläisen silmissä näkyy väsymys.

Autoilija on ollut koko päivän raivaamassa onnettomuuspaikkaa. Myös hän on Konginkankaan vapaapalokuntalaisia.

”Kaikkein pahinta oli, kun kännykät huusivat bussissa vielä aamupäivällä.”

Hämäläinen on ajanut puuta Keski-Suomen teillä kohta 35 vuotta. Tuhansia kuormia kuitupuuta paperitehtaille sekä tukkipuuta sahoille.
Äänekosken ohi huristaa 200 rekkaa vuorokaudessa. Saksalainen halpaketju Lidl avaa suurvaraston pian Tikkakoskelle.

”Paine tiellä kasvaa hurjasti, mutta tien kunto sen kun heikkenee”, Hämäläinen väittää.

”Tämä ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen onnettomuus.”
Muutamaa tuntia aikaisemmin Äänekosken pelastuslaitoksella oli ollut arvovaltaista väkeä, liikenneministeri Leena Luhtanen, sisäministeriön kansliapäällikkö Ritva Viljanen ja pelastusylijohtaja Pentti Partanen.
”Nelostie on edelleen investointilistalla”, ministeri oli luvannut.
”Paljon on ollut puhetta, mutta mitään ei ole tapahtunut”, Hämäläinen sanoo.

”Päättäjät lentävät tästä yli Lappiin hiihtämään. Ei niille ole elämää Kehä III:n ulkopuolella.”

”Hyvää tuuria, että ketään ei tullut vastaan”

Äänekosken Konginkangas on 1 600 asukkaan maalaiskylä nelostien ja Keitelejärven välissä. Nelostie tunnetaan keväisin ja syksyisin pelon maantienä, kapeana ja liukkaana.

”Viitteitä on ollut ilmassa”, Hämäläinen sanoo.

”Viime syksynä oli kymmenen kilometrin päässä vastaavanlainen rekkaonnettomuus. Oli hyvää tuuria, että ketään ei tullut vastaan.”
Liimattalassa Äänekosken eteläpuolella nelostien kallistukset on tehty väärin. Kolme raskasta ajoneuvoa on ajanut ulos parin vuoden aikana.

”Niitäkään ei ole korjattu, vaikka tienpitäjä tietää sen paikan.”
Hämäläistä huolestuttaa, että teitä myös hoidetaan tiehallinnon kelikeskuksen päätöksin. Ennen vanhaan tietä päivystettiin paikkakunnalla läpi yön, ja suolaa ajettiin tarpeen mukaan.
”Olen soittanut useita kertoja kelikeskukseen. Apu tuntuu olevan välistä tiukassa.”

”Osa meistä kuskeista soittaa hätäkeskukseen. Silloin jää ainakin merkintä näkyviin, jos jotain myöhemmin sattuu.”

Kohtalokkaana yönä kelikeskuksessa Helsingissä nähtiin säätutkasta, että Äänekosken yli liikkui heikko sadealue. Silti suola-autoa ei hälytetty.

”Miehet ovat valmiit suolaamaan tiet, kunhan käsky tulee”, Hämäläinen sanoo.

”Rahastakaan suolaus ei ole kiinni. Pitäisi varmaan vaihtaa mestarit.”
”Tällainen onnettomuus on liian kova maksu siitä, että hoitopäätöksiä tehdään kaukana.”

Sunnuntaina tielaitos ilmoitti tehostavansa nelostien suolausta Äänekoskelta pohjoiseen, juuri onnettomuuspaikalla.

”Menetys tuntuu liian suurelta”

Perjantai-iltana kuudelta Konginkankaan puukirkossa lauletaan virttä 361. Toistasataa kyläläistä on kokoontunut muistamaan onnettomuuden uhreja ja omaisia. Penkeillä istuu perheitä, vanhuksia ja koululaisia.

”Tässä me olemme”, kirkkoherra Seppo Mertanen aloittaa, ”neuvottomina, emme tiedä, mitä ajatella.”
”Menetys tuntuu liian suurelta, ahdistaa.”

Kirkkoherra pukee yhteisen tunteen yhdeksi lauseeksi.

”Ihmisen kärsimys pysähdyttää, kun se tulee näin kohti.”

Muistotilaisuuden jälkeen Minna Paattakainen, 15, ja Marjut Honkonen, 14, pysähtyvät kynttilöiden ääreen. Tuikut palavat puisen ristin juurella rappusten edessä.

Myös heidän kynttilänsä tuikkivat hämärtyvässä illassa.
”Isä asuu Saarijärvellä. Hän soitti aamulla kuudelta ja sanoi, että pitäisi katsoa tv-uutiset”, Paattakainen kertoo.

”Säikähdin aluksi, että siinä bussissa on ollut varmaan tuttuja.”
Tytöt käyvät 8. luokkaa Koulumäen ylä-asteella Äänekoskella. He heräävät tavallisestikin kuudelta, sillä seitsemäksi pitää ehtiä linja-autoon.

”Kyllä sitä itsekin on miettinyt, että jos jotain sattuisi”, Paattakainen sanoo.

Kirkon parkkipaikan tyhjetessä kylän läpi ajaa hidas saattue. Edessä ja takana poliisiauto, välissä hinausauto, jonka perässä raahautuu kaikki, mitä turmabussista on jäljellä.

Nelostien risteyksessä letka pysähtyy hetkeksi. Poliisiautot vilkuttavat sinistä. Kestää tovin, kunnes maahan pudonneet osat on saatu kyytiin. Hinausauto jatkaa kohti Tikkakosken tutkimusvarikkoa.
Poliisi avaa nelostien liikenteelle. Vähään aikaan mistään ei voi päätellä, mitä yöllä on tapahtunut. Mustan tien molemmin puolin avautuu vain luminen peltoaukeama.

Pian pientareelle syttyy ensimmäinen kynttilä.

Kouluviikko alkoi raskaasti

Ville Blåfield

Lauttasaaren yhteiskoulussa Helsingissä surtiin viittä oppilasta.
Lauttasaaren yhteiskoulun käytävillä vaihdetaan maanantaina lyhyitä, vakavia katseita.

Meri Luostarinen, yksi Konginkankaan onnettomuuden uhreista, oli Lauttasaaren lukion kakkosluokkalainen. Monelle ystävä, kaveri, ainakin tuttu.

Lauttasaaren yhteiskoulussa menetys sai kasvot, ja nyt, epätietoisuudesta suruksi kääntyneen viikonlopun jälkeen kyyneleitä on vaikea peittää.

”Tällainen päivä ei kuulunut käsikirjoitukseen.”

Nuorisopappi Riina Storhammarin sanat ovat lähellä monien ajatuksia. Muistotilaisuuteen koulun kaarevaan auditorioon kokoontuneet lukiolaiset kuuntelevat Storhammarin puhetta hiirenhiljaa.

”Meistä tuntuu, että kaikki jäi jotenkin keskeneräiseksi. Monta paikkaa on tyhjänä.”

Koulupäivä jatkuu

Merin lisäksi tässä Lauttasaaren yhteiskoulun salissa muistetaan neljää onnettomuudessa kuollutta koulun entistä oppilasta.
Monet pyyhkivät silmiään hiljaa, tytöt tiiviisti vierekkäin ja toisiaan kädestä pitäen, pojat yksin.

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie ei ehkä lohduta, mutta se auttaa itkemään. Laulun edetessä yhä useampi painaa päänsä.
On pimeä korpi ja kivinen tie ja usein se käytävä liukaskin lie.
Laulun päätyttyä vs. kirkkoherra Pirkko Työrinoja peittää piirtoheittimen.

”Koulupäivä jatkuu. Pitäkää huolta toisistanne, lohduttakaa toisianne, olkaa toistenne tukena.”

Aika hiljaista

Oppilaat nousevat ja purkautuvat hiljaisissa jonoissa pois auditoriosta. Oven ulkopuolelle on nostettu pöytä, ja pöydälle kynttilöitä ja valokuvia: Meri vanhojentansseissa ja ystäväkirjassa.
Pöydän luona tunteet saavat enemmän ääntä ja sanoja, surun lisäksi purkautuu vaikeaa vihaa, jolle ei oikein ole kohdetta.
”Aika synkkää, aika hiljaista on”, kaksi tyttöä miettii.

”Kauheasti puhutaan joka paikassa, mutta... tosi hiljaista on.”
Ykkösluokkalaiset muistelevat perjantaita, äidinkielen tunnin alkua, kun opettajaa ei meinannut kuulua opettajainhuoneesta.

”Kun menimme kysymään opettajaa, meille sanottiin, että odottakaa nyt vielä, täällä on vähän surulliset tunnelmat opettajainhuoneessa.”
Vaikka kaikki surijat eivät menettäneet läheistä ystävää, kouraisi onnettomuuden sattumanvaraisuus monia.

”Sitä vaan tajuaa, että elämä on tosi häilyvää. Se voi loppua milloin tahansa”, yksi tytöistä sanoo.

Kynttilöitä ja kukkia

Pihalla koulun pääovelle johtavat portaat ovat saaneet hautakynttilöistä palavan reunuksen. Onnettomuus tuli lähelle, ja sen muistopaikka tähän koulun pihalle.

Kynttilöiden seassa on valkoisia tulppaaneja, yksi valkoinen ruusu, muutama viesti Merille.

”Kynttilä on rukouksen merkki”, kirkkoherra Pirkko Työrinoja muistuttaa.

Yhteen lumisateessa kastuvaan lappuun on tekstattu rivejä CMX-bändin laulusta Suurta yötä päin:
Laske pääsi rauhaansa, lepää hetki lennostasi. Anna maailman mennä tietään, aina suurta yötä päin.

Kynttilöiden ohi kävelee pari abiturienttia tyhjien limsapullojen kanssa. Hiljaisessa koulussa on tänään kirjoitettu ylioppilaskirjoitusten äidinkielen otsikkoaine.

23 uhria

Konginkankaan onnettomuudessa kuoli 23 ihmistä. Poliisi julkisti listan sunnuntaina 21.3. iltapäivällä.
Maria Aaltonen, Espoo, s. 1983
Jussi Ala-Viikari, Helsinki, s. 1975
Krista Björklund, Helsinki, s. 1975
Laura Hämäläinen, Vantaa, s. 1974
Jaana Kaukomaa, Helsinki, s. 1974
Jaakko Ketola, Espoo, s. 1974
Johanna Ketola, Espoo, s. 1974
Kari Koistinen, Helsinki, s. 1956
Petra Launis, Helsinki, s. 1983
Emilia Lauttamäki, Pylkönmäki, s. 1986
Jouni Lemmke, Helsinki, s. 1964
Laura Liimatainen, Saarijärvi, s. 1986
Meri Luostarinen, Espoo, s. 1986
Kaisu Mononen, Helsinki, s. 1974
Linda Mutka, Helsinki, s. 1983
Petri (Kari) Peuhkurinen, Espoo, s. 1974
Sami Rajanen, Espoo, s. 1974
Pauli Rissanen, Helsinki, s. 1961
Liinamaija Ruohomäki, Espoo, s. 1983
Eerika Siren, Helsinki, s. 1978
Jarmo Sohlman, Järvenpää, s. 1974
Erkki Ström, Vantaa, s. 1947
Anne Sundell, Pori, s. 1957

Pahimmat onnettomuudet

1940 Linja-auto syöksyi maantieltä mereen Turun Kakskerrassa. 17 ihmistä kuoli.
1956 Linja-auto syöksyi lossin puomien läpi Konneveteen. 15 sai surmansa.
1957 Junaonnettomuus Kuurilan ja Iittalan välisellä rataosuudella vaati 26 kuolonuhria.
1959 Moottoriveneet törmäsivät yhteen Pielisellä. 15 kuoli.
1961 DC-3-vuorokone syöksyi maahan Vaasan lähellä Koivulahdessa. 25 kuoli.
1963 DC-3-lentokone syöksyi maahan Maarianhaminan lentokentän lähellä. 19 kuoli.
1964 Puolustuslaitoksen moottorivene ja Rauma-Repolan hinaaja ajoivat yhteen Rauman edustalla. 22 kuoli.
1972 Ruoppaaja Nostaja kaatui kyljelleen ja upposi Pietarsaaren edustalla. 16 hukkui.
1974 Hollantilainen bussi törmäsi kuorma-autoon Laukaalla. 12 hollantilaista turistia sai surmansa.
1976 Räjähdysonnettomuus Lapuan patruunatehtaalla surmasi 40 ihmistä.
1978 Lentokone syöksyi Juurisveteen Rissalassa. 18 kuoli.
1978 Huvialus upposi Hangon edustalla. 10 hukkui.
1979 Moottorialus Malmi upposi Itämerellä. 14 hukkui.
1979 Virtain vanhainkodin tulipalossa sai surmansa 27 ihmistä.
1991 Miehistönkuljetusvaunu upposi järven pohjaan Taipalsaarella. 7 varusmiestä hukkui.
1994 Estonia-alus upposi Hangon edustalla. 852 kuoli.
1996 Pikajuna syöksyi raiteilta Tuusulassa. 4 kuoli.
1998 Junaonnettomuus Jyväskylän ratapihalla. 10 kuoli.
1998 Kaksi autoa törmäsi Eurajoella. 6 kuoli.
1999 Tulipalo surmasi 5 asukasta vanhusten palvelutalossa Maaningalla.
1999 Linja-auto ajoi kaiteen läpi Heinolassa. 4 sai surmansa.
2000 Troolari upposi Selkämerellä. 4 hukkui.
2004 Linja-auto törmäsi rekkaan Konginkankaalla. 23 kuoli.
Koonnut Teppo Tiilikainen

Kriisivalmius laskee kunnissa

Pekka Anttila

Jyväskylässä kriisiapua tarjottiin kiitettävän nopeasti. Monissa muissa kunnissa työhön ei riitä rahaa: 13 kriisiryhmää on lakkautettu kokonaan.

Kaikki oli Jyväskylässä valmiina, kun bussiturman uhreja alettiin kiidättää Konginkankaalta Keski-Suomen keskussairaalaan.
Sairaalan oma kriisiryhmä hoiti pääasiassa loukkaantuneita, Jyväskylän kriisikeskus Mobilen henkilökuntaa oli paikalla omaisia varten. Mukana oli myös auttajia Jyväskylän kaupungin omasta kriisiryhmästä. Paikalla oli myös Suomen Punaisen Ristin kriisipsykologi.

Kaikissa kunnissa asiat eivät ole yhtä hyvin. Viime vuosina on lakkautettu 13 kriisiryhmää eri puolilla Suomea, ja vain harvat ryhmät toimivat viikonloppuisin.

”Myös kriisiryhmien toimintaolot ovat monilta osin puutteellisia. Esimerkiksi virkaehtosopimuksen mukaisia korvauksia virka-ajan ylittävästä työstä maksetaan vain kolmasosalle kriisiryhmistä”, sanoo Stakesin tutkija, psykologian lisensiaatti Tuula Hynninen. Hän valmistelee tutkimusta, jonka yksi osa on akuutti kriisityö kunnissa.
Niukkuus rahasta näkyy selvästi. Yli puolet kunnista arvioi kriisityön resurssit riittämättömiksi. Henkilöstön määrän supistaminen ja leikkaaminen heijastuvat kriisityöhön, ja siihen tarvittaisiin lisää ihmisiä.

Kriisityö on kuitenkin järjestetty kunnissa pääosin varsin kattavasti.
”Noin 85 prosenttia kunnista on rakentanut järjestelmän, jossa niillä on oma kriisiryhmä onnettomuustilanteita varten. Kuusi prosenttia ostaa palvelun naapurikunnasta, sairaanhoitopiiristä tai yksityiseltä kriisikeskukselta. Kriisiryhmien verkosto on jakautunut suhteellisen tasaisesti ympäri Suomea.”

Paikalla ja käytettävissä

Kriisiorganisaatio on kaksiportainen. Paikallistasolla toiminta tapahtuu terveyskeskusten yhteydessä. Suuronnettomuuksia varten SPR:ssä on 25 kokeneen kriisipsykologin valmiusryhmä.

Konginkankaan kaltaisissa tilanteissa he toimivat yhdessä paikallisten kriisiryhmien kanssa. Tavoitteena on, että uhrit eivät joutuisi näkemään vaivaa avun hankkimiseksi.

Kriisipsykologi Salli Saari kertoo, että valtakunnallisena järjestönä SPR organisoi apua uhrien ja omaisten kotipaikkakunnille arvioituaan ensin kriisiavun tarpeen.

”Sokkivaiheen aikana olemme paikalla ja käytettävissä, yritämme rauhoittaa tilannetta ja autamme kestämään sitä.”
”On tärkeää, että kriisityön tekijä itse säilyttää levollisuuden ja rauhallisuuden. Se välittyy eteenpäin ja ihmiselle tulee tunne, että kyllä tästä selvitään”, Saari kuvailee.

Todellisuus selviää kotona

Konginkankaan bussiturmassa monet uhreista loukkaantuivat vaikeasti. Salli Saaren mukaan loukkaantuneiden psyykkinen prosessi kulkee eri tahtia kuin omaisten.

”Fyysiset vammat hidastavat psyykkisen prosessin käyntiinlähtöä. Ensin taistellaan hengen puolesta ja kaikki voimat menevät hengissäpysymiseen.”

Todellisuus alkaa usein valjeta vasta kun loukkaantuneet pääsevät kotihoitoon. He ovat juuri silloin hyvin tuskaisia.
”Hyvä kriisiavun paikka on pari päivää sen jälkeen kun loukkaantunut on päässyt kotiin”, Saari sanoo.

”Kriisiapu on silloin sellaista, että esimerkiksi perheenjäsenet, työporukka tai koululuokka käy yhdessä läpi tapahtumia ja sitä, millaisia tunteita se herätti. Yhdessä kuljetaan kohti vaikeita kysymyksiä. Ammatti-ihmisen tehtävä on auttaa käsittelemään tunteita ja ajatuksia, joita ihminen ei yksin pysty käymään läpi.”
”Myyrmannin uhreille tehdyt tutkimukset osoittavat, että myös sillä on erittäin suuri merkitys minkätyyppisiin palveluihin uhri ohjataan. Se vaatii erityistä traumaterapeuttista osaamista. Jos sellaista osaamista ei ole, toipuminen on selvästi hitaampaa”, Saari kertoo.

Trauma selviämisestä

Salli Saari kertoo, että onnettomuuden tahtomattaankin aiheuttaneet ihmiset kärsivät raskaista syyllisyydentunnoista. He käyvät jatkuvasti mielessään läpi tapahtumien kulkua ja miettivät mitä olisi voinut tehdä toisin.

Yleinen ilmiö on myös henkiinjäämistrauma. Onnettomuuden aiheuttajan lisäksi siitä voivat kärsivät ihmiset, jotka täpärästi välttivät sen. Se on trauma siitä, miksi juuri minä säilyin hengissä.
Maaliskuussa 1998 Jyväskylän ratapihalla sattuneessa junaturmassa kuoli 10 ja loukkaantui lähes 100 ihmistä. Onnettomuushetkellä junan tähystäjänä toiminut pieksämäkeläinen veturinkuljettaja kertoo ihmetelleensä turman jälkeen, että ”tässä minä kävelen ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut”.

”Sain kerran kriisiapua Jyväskylässä ja pari kertaa Pieksämäellä. En kuitenkaan kokenut olevani missään kriisissä. Huomasin kyllä, että turvallisuudentunne oli koetuksella joillakin läheisillä, jotka eivät olleet onnettomuudessa edes osapuolina.”

Onnettomuus ei muuttanut miehen elämää. Hänen avioliittonsa on kunnossa ja työpaikka säilyi.

”Ajan viikoittain junia Jyväskylän ohi eikä asia tule silloinkaan mieleen. Asiassa on ehkä auttanut, että olen luonteeltani viilipyttymäinen: jos jotain tulee, sopeudun siihen että tilanne on tämä. Ja että tästä pärjätään eteenpäin.”

[sivun alkuun] [sisällys] [etusivu]