Tiede 8/2004
Jouko Vahtola

Rautakauden mies oli mieluummin Masku kuin Musto

Esi-isätkin olivat nimiasioissa hyvin muotitietoisia. Naapurikansoilta poimittiin nimiä, jotka kuulostivat komeammilta kuin kotoperäiset sepitelmät.

Mainitse vanhimmat nimeltään tunnetut suomalaiset! Useimpien suomalaisten vastaus lienee, että he ovat talonpoika Lalli ja hänen puolisonsa Kerttu. He kuulunevat myös Suomen historian tunnetuimpiin henkilöihin Köyliönjärven traagisten tapahtumien vuoksi.

Moni saattaa vanhimmiksi tunnetuiksi suomalaisiksi ehdottaa myös kalevalaisia henkilöitä, Väinämöistä, Ilmarista ja Ahtia, Louhea, Kyllikkiä ja Marjattaa. Joku voi tosin heti epäillä, että he ovat pikemmin myyttisiä runohahmoja kuin todellisia henkilöitä, joten heidän nimensäkin voivat olla pelkkää mielikuvitusta.

Kysymys vanhimmista nimeltään tunnetuista suomalaisista ei ole yksiselitteinen. Se ansaitsee pohdintaa, semminkin, kun nimistöntutkijalla on ongelmaan oma painava sanansa.

Nimet pyhiltä tai pakanoilta

Myös Lallin ja Kertun historiallisuus on epävarma, sillä heidät mainitaan vain kansanperinteessä, ei luotettavissa asiakirjoissa. Perimätiedosta keskeisin on Pyhän Henrikin surmaruno, joka kuvaa, kuinka Lalli emäntineen toimitti piispa Henrikin hengiltä. Kansanruno syntyi 1200-luvulla, mieluummin sen alku- kuin loppupuolella. Veriteko taas tapahtui 1100-luvun puolivälissä.

Sekä Lallia että Kerttua on pidetty kristillisinä niminä, pyhimysten Laurentiuksen ja Gertrudin kansanomaisina toisintoina. Vähintään yhtä todennäköistä kuitenkin on, että molemmat nimet ovat jo ”pakanallisia” muinaisnimiä. Vanhassa germaanis-skandinaavisessa nimistössä on kummallekin vastineensa: Lali, Lalle, Lallo, Lallinc ja Gertrud, ’keihääseen luottava taistelijatar’ tai Gerd, joka oli hedelmällisyyden jumalan Frejn puoliso. Jos nämä ovat lähtönimet, Lalli ja Kerttu saattavat niminä olla paljonkin surmarunoa vanhempia.

Nimet Lalli ja Kerttu kertovat myös siitä, että suomalaiset – kuten ihmiset muuallakin – käyttivät esikristillisenä aikana vain yhtä nimeä, yksilönnimeä. Kun yhteisöt olivat pieniä, yksikin nimi riitti yksilöimään ihmiset, kunhan erilaisia nimiä oli riittävän paljon.

Lähetyspappi varma henkilö

Varhaisista kirkonmiehistä ei piispa Henrik eikä piispa Tuomaskaan kelpaa nimikilpaan, sillä he olivat synnyltään ulkomaalaisia. Kirkonmiehistäkin kyllä löytyy hyvä nimi ja ehdottoman luotettavasta lähteestä. Se on suomalainen lähetyspappi Petrus Kakuwalde, joka mainitaan vuonna 1215 laaditussa Liivin Henrikin kronikassa. Kakuwaldea voi pitää vanhimpana tunnettuna suomalaisena historiallisena henkilönä.

Petrus, suomalaisittain Pietari, on jo kristillinen ristimänimi. Kakuwalde, joka esiintyy myös muodoissa Kaikewalde, Kakewalde, Kakinwalde, on lisänimi, ehkä jopa sukunimi, jollaisia kristillisten ristimänimien lisääntyessä alkoi tulla käyttöön. Nimi, jolla Petrus erotettiin muista samannimisistä, saattoi perustua suvun jonkun esi-isän esikristilliseen nimeen.

Kakuwalde on usein ”suomalaistettu” joko Kaikkivallaksi tai Kaukovallaksi. Kumpaakaan nimeä ei kuitenkaan ole tavattu kansanomaisesta nimistöstä. Silti nimi voi olla alkuperältään joko suomalainen tai germaanisessa nimistössä hyvin tavallinen -wald-loppuinen nimi Gaugewald.

Miehet myyttejä, nimet aitoja

Kertovissa kansanrunoissa ja Kalevalassa esiintyvien henkilöiden nimet ovat runoniminä sangen vanhoja, paljon Lallia ja Kerttua vanhempia, hyvinkin rautakautisia. Mikael Agricolan mukaan monet niistä, kuten Väinämöinen, Ilmarinen, Ahti, Tapio, Tursas ja Kaleva, olivat myös suomalaisten, erityisesti hämäläisten esikristillisiä jumalia.

Kalevalaiset henkilöt ovat ensisijaisesti myyttisiä hahmoja, mutta kalevalaisilla nimillä on historiallista ulottuvuutta. Niillä on runsaasti vastineita vanhassa historiallisessa käyttönimistössä henkilönniminä ja kylän- ja talonnimien kantaniminä. Hankala on kuitenkin ratkaista, ovatko mytologiset nimet ”maallistuneet” ihmisten nimiksi vai ovatko ihmisten nimet ”jalostuneet” myyttisten hahmojen nimiksi.

Nimeä Ahti tai Ahtia esiintyy runsaasti Varsinais-Suomen ja Hämeen henkilönnimistössä, Ahtila ja Ahtiala taas ovat tavallisia kylän- ja talonnimiä. Samoilta alueilta tunnetaan myös Ilmarinen ja Tapio, Unto ja Untamo sekä Kauko ja Turso. Sen sijaan Väinämöinen esiintyy todellisena henkilönnimenä vain harvoin.

Vanhimmat tallessa kylien nimissä

Historiallisten henkilönnimien apajille päästään, kun otetaan tarkasteltavaksi vanha asutusnimistö, erityisesti sen vanhin kerrostuma, rautakaudella asutetun läntisen Suomen kylien nimet.

Varsinais-Suomen, Satakunnan ja Hämeen vanhin, 1500-luvun puoliväliin mennessä tallennettu kylännimistö käsittää noin neljätuhatta nimeä. Niistä karkeasti puolet perustuu kylän sijaintipaikkaa tarkoittavaan luonnonnimeen, toinen puoli, runsaat kaksituhatta nimeä, juontuu henkilönnimistä. Nämä nimet joko ovat pelkkiä henkilönnimiä, kuten Masku ja Pyynikki, tai koostuvat henkilönnimestä ja la-loppuliitteestä, kuten Asikkala ja Ulvila.

Kylännimen sisältämä henkilönnimi tarkoittaa useimmiten sitä ihmistä, talonpoikaa, joka on perustanut kylän vanhimman ja ehkä suurimman talon, kantatalon. Joka tapauksessa hän on asunut kylässä ja on aina historiallinen henkilö.

Kylännimistä tunnemme nimiltään parituhatta suomalaista, joiden nimet ovat vähintään keskiaikaisia mutta valtaosin jo rautakautisia eli peräisin ajanlaskumme alun ja 1100-luvun välisiltä vuosisadoilta. Tämä nimistö, Suomen vanhin tunnettu henkilönnimistö, koostuu miestennimistä, sillä talojen ja kylien nimiin pääsivät isäntien, eivät emäntien nimet; taloja hallinneiden leskien nimiä alkaa asiakirjoissa esiintyä enemmälti vasta 1500-luvulla.

Asutusnimistön henkilönnimistöä ei ole vielä järjestelmällisesti tutkittu nykyaikaisin nimistöntutkimuksen menetelmin. Seuraavat huomiot perustuvat suppeaan esitutkimukseen.

Vain satakunta suomalaista

Vanhastaan, kansallisromantiikan peruina, on lähdetty siitä, että suomalainen ”pakanuudenaikuinen” henkilönnimistö on myös alkuperältään enimmäkseen suomalaista. Jo tähänastisen tutkimuksen perusteella voi kuitenkin sanoa, että suomalaisten vanhin tunnettu henkilönnimistö on pääosin vierasperäistä. Paristatuhannesta tunnetusta nimestä vain runsas sata on riidattomasti suomalaisia.

Tähän nimistöön sisältyy muun muassa eläimistä juontuvia nimiä, kuten Haukka, Karhu ja Orava, ja nimiä, jotka luonnehtivat odotetun lapsen herättämiä tuntemuksia, kuten Iloittu, Kaivattu, Kurja ja Vihattu. Osa nimistä kuvailee ominaisuuksia: Harmaa, Kurittu ja Pitkäpää.

Näistä Kurittu perustuu sanaan kurittu, ’vasenkätinen’. Sen voi myös todeta, että Iloittu ja Kaivattu varmaan nostivat kantajansa mieltä, mutta Kurja ja Vihattu eivät liene antaneet korkeita tuntoja elämän eväiksi, vaikkei nimen pitänyt miestä pahentaakaan.

Suurimman osan henkilönnimistään – kuten myös erilaisista kulttuuri-innovaatioistaan – suomalaiset saivat germaaneilta Skandinaviasta ja Itämeren eteläpuolelta. Jopa vanhoilla kalevalaisilla nimillä on juuria germaanisessa nimistössä.

Germaanisia nimiä kulkeutui tänne lainautumalla, mutta ennen kaikkea niitä toivat germaanisiirtolaiset, joita asettui läntiseen Suomeen useaan otteeseen pronssikaudella ja rautakauden kaikissa vaiheissa, roomalaiselta rautakaudelta viikinkiaikaan. Nimien alkuperän määrityksen tekee mahdolliseksi se, että germaanisista nimistä on runsaasti kirjallisia tietoja 400- ja 500-luvulta lähtien.

Käytössä tuhansia nimiä

Läntisen Suomen suomalaisilla näyttää olleen rautakaudella ja varhaisella keskiajalla käytössään tuhansiin nouseva määrä erilaisia, valtaosin germaanisperäisiä yksilönnimiä. Kun sukunimiä ei ollut, erilaisia nimiä tarvittiin runsaasti jo muutamiin tuhansiin nousevan väestön keskuudessa. Sitä paitsi nimistö kehittyi jo tuolloin. Vanhoja nimiä jäi pois käytöstä ja uusia otettiin tilalle.

Rautakauden suomalaiset seurasivat tarkasti germaanista ase- ja korumuotia, ja yhtä muotitietoisia he olivat nimiasioissa. Kaikin puolin etevänä pidetyn germaanisen kulttuurin nimet kuulostivat komeammilta ja paremmilta kuin kotoperäiset sepitelmät, joten niitä poimittiin eurooppalaisesta nimivirrasta.

Vieraskielisissä nimissä oli sekin hyvä puoli, että ne toimivat vain niminä ja siten yksilöivät ihmisiä tehokkaammin kuin suomalaiset nimet. Tämä selittää osaltaan myös sen, miksi suomalaisia nimiä oli niin vähän kuin oli. Omista sanoista lienee ollut vaikea pyöritellä riittävästi riittävän erilaisia nimiksi sopivia sanoja.

Niinpä Suomen niemellä asusti rautakaudella Maskuja, Alvettuja, Asikkoja, Ketteleitä ja Vermunteja, Harjoja, Valtoja ja Harjavaltoja, Muotiaita ja Pyynikkejä, Renkoja, Turenkeja, Hattuja ja Hattelmoita – jokaista ainakin yksi, useimpia useita.

Kristinusko synnytti sukunimet

Kristinuskon saavuttua suomalaisten nimet joutuivat täydelliseen remonttiin. Uusi oppi juuri muinaisen kastenimistön pois viimeistä nimeä myöten, ja tilalle tulivat apostolien ja pyhimysten nimet.

Suosittuja, paljon käytettyjä kristillisiä nimiä oli kuitenkin vähän. Keskiajan suomalaisten piti selvitä noin 30 miehennimellä ja vielä vähemmällä joukolla naisennimiä. Kasvavissa kaupungeissa ja kylissä samannimisyys vaikeutti häiritsevästi ihmisten identifioimista. Tarvittiin erottavia lisäkriteerejä, joiksi tulivat patronyymit (Matinpoika), talonnimet (Ahtilan Johannes), lisänimet (Biritta Paharauta) ja lopulta sukunimet.

Vaikka muinaissuomalaiset henkilönnimet jäivät pois käytöstä, ne eivät tyystin kadonneet. Niitä säilyi kylän- ja talonnimien ohella syntyvissä sukunimissä: Ahti > Ahtiainen, Halo > Halonen, Laiti > Laitinen, Paro > Paronen, Parta > Partanen.

Naapureilta skandinaaveilta ja saksalaisilta pakanallinen nimistö ei kitkeytynyt yhtä tarkasti. Heillä vanhoja nimiä säilyi varsin runsaasti ikään kuin kristillistyneinä, ja niitä lainattiin Suomeenkin. Ruotsalaisilta napattiin muun muassa Algot > Alkku, Björn > Pernu, Håkan > Hookana, Hakuli, Tord > Turto ja Ranghild > Rauni, saksalaisilta puolestaan Hintza > Hintsa, Hintta, Herman > Härmä ja Adelheid > Aliitsa. Tämänkin jälkeen muodikkaimmat ja kauneimmat nimet on saatu muilta, lännestä ja idästä. N

Jouko Vahtola on Suomen ja Skandinavian historian professori Oulun yliopistossa.

Muodikkaita lainoja

Esi-isämme kartuttivat nimistöään erityisesti germaanisilla nimillä. Jopa monet kalevalaiset nimet lienevät suomalaiseen suuhun mukautettua lainaa.

Ahti < Ahti, Achti
Alvettu < Alfheid
Asikka < Asicho
Ammakko < Amacho, Ammako
Aranti < Arand
Artukka, Artukainen < Ardoicus, Artgaud

Eura < Euracus

Halikko < Halicho
Halo < Halo
Harjavalta < Harjawalda
Hattelma < Hadelhalm
Hattu < Hathu, Haddo
Hauho, Hauhia < Hauha
Hervanta < Heriowanda

Ihamuoti < Ehamoti
Ilmari, Ilmarinen < Ildmir, Hildimar
Ingeranta < Ingebrand

Kaukaritsa < Gaugerich
Ketteli < Kettil
Kärväntä < Kaerwant

Lemminkäinen < Lehmbgen

Masku < Masco
Muotia, Muotiainen < Muota,
Muodo, Muotine

Nihattu < Nihhad

Paaskunta < Basigunde
Paro < Baro, Paro
Parta, Parto, Partia < Bard, Barda, Bardo
Pyynikki < Byniki

Rapo < Rabo
Rekotti < Reccoz
Renko < Renco
Rikanti < Rigant

Sotavalta < Zotowald

Tapio < Dabo, Tapo, Dapicho
Turenki < Thuring
Turso < Thursja

Ulvila < Ulv, Ulf
Unto, Untamo < Unto, Unda, Undi

Vanattara < Wanathere
Vermunti < Wermund
Vihti < Vihti
Villanti < Willand
Väinä, Väinämöinen < Weni,
Weniman

Vanhimmat suomalaiset

Vanhimmassa asutusnimistössämme on vain runsaat sata varmasti suomalaista miehennimeä, muun muassa seuraavat:

Anettu
Harmaa
Haukka
Himottu
Hirvas
Hirvi
Huono
Hurtta
Huuhka
Hyvä
Hyväri
Hyvitty
Hyvälempi
Härkä
Härkäpää
Ihalempi
Ilo
Iloittu
Ilmo
Jalkava
Kaivattu
Karhu
Karva
Kettu
Kokko
Kova
Kukko
Kurittu
Kurja
Kurki
Käetty
Käki
Kärppä
Kärsä
Lemmitty
Lintu
Miero
Mustia
Musto
Noita
Nousia
Nuolia
Ohto
Oinas
Orava
Otava
Peura
Pitkä
Pitkäpää
Päivä
Päivi
Pöllö
Pääsky
Rautio
Ruskea
Saukko
Seppä
Suorsa
Terärautia
Toivo
Toivottu
Torittu
Vallittu
Vihattu
Voipa
Yletty
Äijä

Keskiajan top ten

Kristinusko toi tullessaan apostolien ja pyhimysten nimet, ja vaihtoehdot typistyivät tuhansista muutamiin kymmeniin – tosin vain väliaikaisesti, sillä valikoima kasvoi nopeasti virallisten ristimänimien kansanomaisilla muunnoksilla, hypokorismeilla. Tässä keskiajan kymmenen suosituinta miehen- ja naisennimeä suurin piirtein suosituimmuusjärjestyksessä.

Miehennimet
Olavi > Olli, Uoti
Johannes > Juho, Junni, Jussi,
Juti, Hannu, Hannus
Andreas > Antti, Antikka,
Antikainen, Antero
Nikolaus > Nikki, Niilo, Niiles,
Nissi, Laava
Pietari > Pieti, Pekka
Laurentius > Lauri, Lassi
Henrik > Heikki, Heikka, Heino
Magnus > Maunu, Mauno
Jakob > Jaakko, Jakku, Kauppi
Matteus > Matti

Naisennimet
Margareeta > Marjatta, Marjeta
Birgitta > Pirkko, Pirjeta, Pirita, Riitta
Katariina > Kaarina, Kaisa,
Katri, Kaija
Ingeborg > Inkeri, Inki, Inke
Kristiina > Kirsti, Kitti
Anna > Anni, Annikki,
Annikainen
Magdaleena > Leena,
Mataleena, Malin, Martta
Ragnhild > Rauni
Helena > Elina

[sivun alkuun] [sisällys] [etusivu]