Tiede 5/03, Petri Riikonen

Miksi juomme makeaa vettä?

Ilman säännöllistä kulausta ihminen on kuin satojen miljoonien vuosien takainen kantamuotonsa: kala kuivalla maalla.

Tv:stä on tuttua, että loukkaantuneet pannaan tiputukseen: verisuoneen juoksutetaan fysiologista suolaliuosta. Se on vettä, jossa on suoloja ihmisen omien nesteiden tapaan 0,9 prosenttia eli 9 grammaa litrassa. Suolattoman veden ruiskuttaminen suoneen laimentaisi veren suolaisuutta haitallisesti. Eikö siis ole paradoksaalista, että juodaksemme tarvitsemme nimenomaan makeaa vettä?

Vielä lähes 400 miljoonaa vuotta sitten ihmisen ja muiden nykyisin maalla elävien selkärankaisten kantamuoto oli meressä elävä kala, joka nykykalojen tavoin joi suolaista merivettä. Sitten esimuoto kipusi kuivalle maalle, ja ongelmat alkoivat.

Rantaelämä näännyttää

Tavallinen mielikuva ensimmäisestä maalle nousevasta selkärankaisesta on sammakkomainen kala, joka neitseellisin koivin raahustaa aalloista ja vetäisee uutukaisiin keuhkoihinsa ensimmäisen henkäyksen ilmaa.

Kävely tai hengitys ei kuitenkaan ollut suurin haaste. Nykykaloissakin on sellaisia, jotka pystyvät evillään raahautumaan maalla – liejuryömijät jopa kiipeämään puihin. Varsieväkaloista näkee, että parillisten rinta- ja vatsaevien kehittyminen vähitellen jaloiksi tuskin oli kummoinen temppu. Vastaavasti esimerkiksi keuhkokaloilla on kidusten lisäksi keuhkot, joilla ne hengittävät ilmaa kotilammikon kuivuttua. Keuhkojen kehittymiseen tarvittiin vain ilman täyttämä pussi, jonka seinämät ovat niin ohuet, että niiden hiussuonien ja ilman välillä voi tapahtua tehokasta kaasujen vaihtoa. Kaloillahan on ilmapussi: uimarakko, jolla ne säätelevät kellumistaan. Juuri uimarakosta keuhkot ilmeisesti syntyivät.

Jos kehitys olisi ollut vain jaloista ja keuhkoista kiinni, kangasmetsässäkin luultavasti olisi oma kalalajistonsa. Tämän estää sama asia, joka vakavimmin hidasti maallenousun pioneeria ja joka rassaa eniten myös kaikkia nykyisiä maaeläimiä: jatkuva kuivuminen veden haihtumisen takia.

Vesi haihtuu varkain

Tarvitsemme vettä, koska elämän biokemialliset reaktiot tapahtuvat vesiliuoksessa. Aikuisen ihmisen painosta on vettä yli 60 prosenttia: soluissa keskimäärin 25 litraa, soluväleissä 14 litraa ja veressä 3 litraa. Jos liuos pääsee väkevöitymään liiaksi, reaktiot jumittuvat. Elimistön veden liika suolaantuminen on siis vaarallista.

Kuten tunnettua, ihminen voi paastota jopa viikkoja mutta kuolee ilman juomavettä muutamassa päivässä. Menetämme vettä paitsi virtsan, ulosteiden ja huomaamamme hikoilun kautta myös huomaamattomana haihtumisena iholta ja uloshengitysilmasta. Tämä vaivihkainen haihtuminen verottaa miltei litran päivässä. Kuonaeritteet vievät toisen mokoman ja hikoilu mitä milloinkin. Jos vedenhukka jatkuu ilman täydennystä, elimistön nesteet väkevöityvät niin paljon, että solujen ja elinten toiminta alkaa takkuilla, ja ennen pitkää seurauksena on kuolema.
Tilannetta pahentaa se, että eräät solujen kuona-aineista ovat suorastaan myrkyllisiä ja elimistön pitää päästä niistä eroon erittämällä ne virtsaan. Nestehukassakin virtsan erityksen on siis jatkuttava, mikä pahentaa kuivumista entisestään. Jos virtsaakaan ei enää synny, loppu on jo lähellä.

Ihmiset ja muut nisäkkäät kuivahkoine ihoineen ja emon sisässä kehittyvine poikasineen ovat kuitenkin sopeutuneet kuivalle maalle suhteellisen hyvin. Esimerkiksi sammakoilla on kostea iho, josta haihtuu niin rankasti vettä, että useimmat sammakot pysyttelevät kosteassa ympäristössä. Sammakoiden voi ajatella sopeutuneen maaelämään vain puoliksi, sillä monet lajit kutevat veteen kalojen tavoin. Sen sijaan matelijoilla ja linnuilla on kuiva maaeläimen iho, ja niiden sikiöitä suojaa kuivumiselta munankuori. Näiden eläinten kovakuorinen muna ja nisäkkäiden kohtu kehittyivät nimenomaan ratkaisuina kuivumisen ongelmaan.

Merivesi kuivattaisi lisää

Normaalisti ihminen pitää nestetasapainoaan parhaiten yllä juomalla makeaa vettä, koska suoloja tulee kiinteästä ruoasta riittävästi ja koska veden haihtuessa vettä hupenee niin, että suolat jäävät elimistöön.

Ylimääräinen suola veden ohessa on tarpeen vain silloin, jos molempia on hukkaantunut paljon esimerkiksi hyvin runsaan hikoilun tai voimakkaan oksentelun tai ripuloinnin takia. Suoraan suoneen annetussa nesteytyksessä käytetään fysiologista suolaliuosta, jonka väkevyys on sama kuin veren ja kudosnesteen, jottei niitä laimenneta äkisti liikaa.

Merien vesi on niin suolaista – yleensä 3 ja 4 prosentin välillä – että sitä juomalla saatu vesilisä ei edes riittäisi ylimääräisen suolan erittämiseen. Ihmisen munuaiset pystyvät nimittäin väkevöimään virtsaa vain niin paljon, että sen suolapitoisuus on noin kolminkertainen veren 0,9 prosenttiin verrattuna. Desilitrassa merivettä olevan suolan erittämiseksi pitäisi siis virtsata enemmän kuin desi.

Lisäksi tökkii meriveden suolakoostumus: runsas magnesiumsulfaatti saa ihmisen vatsan sekaisin, mikä lisää nestehukkaa entisestään. Tässä suhteessa olemme kalaesiäidistämme huonontuneet.

Kirjoittaja on koulutukseltaan biologi.

[sivun alkuun] [sisällys] [etusivu]