Mielenterveys 1/2005
Kristina Salonen

Lapsi numero 541

Suomesta Ruotsiin siirretyille sotalapsille ei kerrottu, mihin ja miksi heidät lähetettiin. Kotiin palattuakin kipeät kokemukset vaiettiin kuoliaaksi. Sotalapsi numero 541 oli Raili Rinne, joka rinnastaa kokemuksiaan kotoaan pois sijoitettujen nykylasten kokemiin ongelmiin.

Nelivuotias Raili Rinne lähetettiin vuonna 1944 höyrylaiva Arkturuksella kohti Ruotsia. Hän oli lapsi numero 541 ja yksi 70 000 sotalapsesta, jotka siirrettiin turvaan naapurimaihin maailman historian suurimmiksi sanottujen lapsikuljetusten aikana.

Lapsille ei kerrottu, minne oltiin menossa ja miksi heidät lähetettiin pois kotoa. Puhumattomuus oli helpompi ratkaisu, kun varottiin lasten reagointia. Pelätessään näkevänsä lapsensa viimeisen kerran monet vanhemmat eivät kyenneet edes laivarantaan saatolle. Oman tuskansa keskellä aikuisilla ei ollut voimia asettua lasten asemaan.

Kun Raili Rinne tänä päivänä työnsä puolesta seuraa, missä tilanteissa lapsia otetaan huostaan ja sijoitetaan, miten he asettuvat sijaisperheisiin, miten he eri ikävaiheissa reagoivat ja elämässään selviytyvät, hän näkee yhtäläisyyksiä omiin kokemuksiinsa.

Pienen Railin matkasta merellä ei ole paljon muistikuvia. Lastenkodin hän kyllä muistaa, ja sen, kun uudet vanhemmat tulivat valitsemaan lapsia.

Ruotsalaisesta kodistaan Raililla on nyt vain hyvää sanottavaa.

– Minut ottaneella perheellä ei ollut silloin vielä omia lapsia, ja he pitivät minua kuin omanaan. Missään vaiheessa minua ei kohdeltu huonosti. Uudessa kodissani sain hyvää ruokaa, minut puettiin uusiin vaatteisiin ja sain hedelmiä, joita en ollut aiemmin edes nähnyt.

– Tietysti olin myös yksinäinen ja ikävöin kotiin, mutta sopeuduin vähitellen.
Vaikeinta oli puhumattomuus.

– En aluksi ymmärtänyt lainkaan, mitä minulle puhuttiin. Vajaassa vuodessa opin kuitenkin ruotsin. Palatessani olin taas ummikko ja sain opetella suomen uudelleen.

– Viihdyin uudessa kodissani, ja olemme pitäneet yhteyttä myöhemminkin. Kasvatusvanhempani kävivät Suomessakin ja heidän kuoltuaan olen ollut vielä yhteydessä sikäläisiin veljiini. Minulle muodostui tavallaan kaksi elämää, ja siitä tuli vahvuus. Rikkauteni on ollut kaksi äitiä ja isää. Kaikki eivät suinkaan olleet yhtä onnekkaita. Moni ei sopeutunut.

Kipeät asiat haluttiin unohtaa

Raili Rinne ei muista lainkaan, että häntä olisi valmisteltu Ruotsiin lähtöön. Sen sijaan ruotsalainen äiti valmisteli häntä paluumatkalle opettamalla ruotsiksi iltarukouksen. Raili puolestaan opetti sen suomalaiselle äidilleen, joka ei puhunut lainkaan ruotsia.

Koti, johon hän vuoden kuluttua palasi, oli vieras ja erilainen. Vanhemmat rakensivat perheelle taloa, ja perheeseen oli syntynyt pikkuveli. Tyttären poissaolosta ei paluun jälkeen pahemmin puhuttu.

– Minä olisin kyllä kyennyt, mutta äidilleni asia oli liian kipeä. Vanhemmat tunsivat syyllisyyttä ja ikävöivät lapsiaan, mutta monelle tilanne oli pakko. Oma isäni oli vaikeasti haavoittunut ja äitini lopen uupunut. Ja vanhemmille vakuutettiin, että lapset saavat hyvän hoidon ja kodin ja palaavat kyllä takaisin.

Sodan jälkeen Suomessa alkoi toipumisen kausi. Kipeät asiat haluttiin unohtaa, jopa kieltää. Sotatraumojen psyykkisiä vaikutuksia ei käsitelty, kaikkein vähiten niitä ajateltiin olevan lapsilla..

Tämän päivän traumatietämyksen mukaan unohtaminen ei kuitenkaan ole ajan oloon paras mahdollinen korjaava kokemus.

Raili Rinne kertoo myöntää joutuneensa elämänsä varrella useinkin käsittelemään omaa menneisyyttään. Hän muistaa järkytyksen, jonka aiheutti Annu Edvardsenin 1977 julkaistu kirja sotalapsista. Sen jälkeen kipeitäkin arpia jättäneestä asiasta uskallettiin ruveta puhumaan.

– Siihen asti meihin oli suhtauduttu siten, että ”sinulla oli asiat hyvin”. Sen kanssa oli elettävä ja oltava tyytyväinen. Nyt sotalapsena olleet kertoivat, ettei kaikki ollutkaan ollut niin ruusuista.

Miten puhua vaikeissa tilanteissa

Puhumattomuus on asia, joka Raili Rinnettä nytkin surettaa. Pois kotoaan sijoitettavalle lapselle ei hänen kokemuksensa mukaan kerrota tänäkään päivänä riittävästi, missä huostaanotossa on kysymys, mitä hänelle nyt tapahtuu ja mitä tapahtuu hänen vanhemmilleen.

:–Toisaalta olen työnohjannut paljon sosiaalityöntekijöitä, jotka ovat kehittäneet uusia työmenetelmiä juuri siksi, että vaikeissa tilanteissa opittaisiin keskustelemaan kaikkien osapuolten kanssa.

Sosiaalityöntekijöitä syyllistetään huostaanottotilanteissa rivakasti julkisuudessa, johon nousevat yleensä vaikeimmat ja surullisimmat tapaukset. Siinä ollaan monenlaisessa ristitulessa. Toisaalta tiedetään, että perheessä voi olla todella pahoja ongelmia: syviä ristiriitoja, kasvatusvaikeuksia, vanhempien psyykkisiä ongelmia, hoidon laiminlyöntiä, lapsen pahoinpitelyä ja hylkäämistä. Lapsen kannalta huostaanotto on sillä hetkellä paras ratkaisu. Vanhemmat ovat useimmiten kuitenkin tyytymättömiä viranomaisten ratkaisuihin, koska ei ole helppo myöntää itselleen, ettei ainakaan juuri nyt kykene huolehtimaan lapsistaan.

– Kun perheen kanssa keskustellaan näin vaikeista asioista, tarvittaisiin rauhalliset vanhemmat, jotka pystyisivät tukemaan lasta. Mutta mistä se vahvuus löytyy, jos omat asiat ovat aivan sekaisin. Paine kohdistuu silloin sosiaalityöntekijään.

– Lapset puolestaan ovat vanhemmilleen hyvin lojaaleja, eivätkä hevin kerro tai edes osaa purkaa asioita, vaikka tietävät, mikä perheessä on pielessä. Jo pienikin lapsi ymmärtää, ettei vanhempi voi huonosti välttämättä omasta syystään.

Sosiaalityössä pidetään nykyisin paljon verkostoistuntoja, joissa on läsnä myös muita omaisia. Järjestelmä on hyvä, koska silloin voi löytyä ainakin yksi aikuinen, joka voi muodostua lapselle tärkeäksi ihmiseksi. Häneen lapsi voi pitää yhteyttä jatkossakin, jos se ei onnistu omien vanhempien kanssa. Raili Rinne muistuttaa, että aikuisen kanssa puhuminen voi olla lapselle selviytymiskeino sietämättömissäkin tilanteissa.

– Sotalapselle saattoi helposti käydä niin, että hän vieraassa maassa ollessaan menetti koko lähiverkostonsa.

Nykyisessä lasta auttavassa järjestelmässä Raili Rinne näkee myös paljon puutteita. Lapsi voidaan joutua sijoittamaan moneen sijaisperheeseen tai laitokseen, jolloin pettymykset ja hylätyksi tulemisen tunteet kasvavat vuodesta toiseen. Kaikille lapsille ei edes löydy sijoituskoteja. Vaikeimmassa asemassa ovat vakavasti häiriintyneet lapset, kuten vaativaa hoitoa edellyttävät FAS-lapset, joilla on äidin päihteiden käytön vuoksi syntynyt vamma. Heitä on yhä enemmän, ja heidän tilanteensa on surullinen.

On puhuttava puhumisesta

Omat kokemukset ovat lisänneet Raili Rinteen ymmärrystä ihmisestä.

– Ne ovat kasvattaneet myös omaa lähiverkostoani. Olen miettinyt, että ellei elämäni olisi ollut tällainen, olisin varmasti ihan toisenlainen ihminen. Kunnioitan äitiäni suunnattomasti, kun ajattelen, mistä kaikesta hän on selviytynyt.

– Monen pienenkin lapsen taustalla voi olla pitkällisiä traumaattisia kokemuksia, jotka heijastuvat pitkälle aikuisikään. Vaikeat kokemukset muokkaavat meitä, mutta meitä ei ole tuomittu toistamaan niitä oirehtimalla, toisia syyttämällä tai rankaisemalla. Tervehtymisen edellytys on, että olemme avoimia muistamiselle. Siksikin meidän on puhuttava puhumisesta.

Olennaista olisi, että oppisimme puhumaan asioista ja ennen kaikkea kuuntelemaan ihmisiä; mitä he sanovat ja mitä he todella tarkoittavat. Kaikella on merkityksensä. Raili Rinne kertoo kokeilusta, jossa eri maista tulleet osanottajat puhuivat jokainen omaa kieltään, jota muut eivät välttämättä ymmärtäneet, kertoen omista työkokemuksistaan ja työskentelytavoistaan. Kielirajoituksesta huolimatta välittyi ihmeteltävän paljon puhujan ominta ajattelua. Ilmaisemme ilmeillä ja eleillä paljon enemmän kuin kuvittelemmekaan. Tai viestinsä voi välittää vaikkapa piirtämällä.

– Vaikka itse olen kouluttaja, mielestäni ajatellaan liikaa, että ihmisille voi opettaa kertomalla, miten asiat ovat. Enemmän pitäisi kuunnella heitä ja saada heidät kertomaan asioista omalla tavallaan. Siitä lähtevät myös keskustelu ja ymmärrys. Olennaista on, että jokin asia toisen puheessa koskettaa minua, jolloin muistan sen.

Esimerkiksi perheistunnoissa aikuiset puhuvat usein hyvin vaikeista asioista.

– Osallistuin kerran tarkkailijana istuntoon, jossa vain seurasin tapahtumia. Perheenjäsenet ja työntekijät puhuivat sijoituspäätöksistä, omista kokemuksistaan ja tilanteesta, jossa nyt oltiin lasten kanssa. Eräs sivussa ollut tyttö otti aikansa kuunneltuaan nuken, kuljetti sen aikuiselta toiselle, antoi pitää hetken ja siirsi seuraavalle. Hän näytti ymmärtävänsä, mistä aikuiset puhuivat.

– Jos olisimme tarpeeksi herkkiä, voisimme nähdä, mitä lapset haluavat. Usein sanotaan, ettei lapselle pidä kertoa, ei hän kestä kuulla tai ei ymmärrä Mutta lapsi kuulee ja ymmärtää ja on usein perillä perheen vaikeimmistakin ongelmista.

Raili Rinteestä on tärkeää, että oppisimme ymmärtämään lapsen keinoja ilmaista hätää, mikä ei useinkaan tapahdu puhumalla.

– Ei lapselle voi yhtäkkiä sanoa, että jutellaanpa nyt. Sen sijaan lapsi itse saattaa yhtäkkiä tehdä jotain, piirtää tai näyttää käytöksellään, mitä ajattelee.

Lasten auttamiseen ja perhetilanteiden arviointiin Raili Rinne suosittaa lisää osaamista ja työnohjausta. Päämääränä on oltava varhainen puuttuminen ja välittäminen. Siirtyessään loppuvuodesta 40-vuotisen työrupeaman jälkeen Mielenterveysseuran Psykoterapiataitojen instituutin johdosta eläkkeelle hänellä on oma toimenpidesuosituksensa:

Psykoterapeuttinen lähestymistapa olisi suunnattava niille työntekijöille, jotka tekevät työtä vaikeiden ääritilanteissa olevien perheiden kanssa sosiaali- ja terveydenhuollossa. Etenkin monimuotoisella perheterapialla on paljon annettavaa.

Akuuttiin sijoitustilanteeseen pitäisi saada lisää osaamista perustamalla yhteistyötiimejä, jotka tekisivät työtä lapsen ja sijoituspaikan kanssa kuntarajoista piittaamatta.

Perheterapeuttisen työskentelyn pitäisi olla mahdollista myös niissä tilanteissa, kun lapsi palautetaan omaan kotiin. Toistuva sijoittaminen on voinut vaikeuttaa lapsen elämäntilannetta.

Perheryhmiä pitäisi saada vierailemaan koteihin. Väsymisen ehkäisemiseksi työntekijöille tulisi antaa säännöllistä koulutusta ja työnohjausta ja järjestää valvonta.

Ja ennen kaikkea: suomalaiseen yhteiskuntaan pitäisi saada lasta suojeleva ilmapiiri niin, että lasta ja nuorta autetaan ja tuetaan elämän matkalla.

[sivun alkuun] [sisällys] [etusivu]