Tiede 2/2005
Jani Kaaro

Kun kieli katoaa
katoaa myös siihen tallentunut maailmankuva

katoaa myös siihen tallentunut maailmankuva. Tällä vuosisadalla saattaa kuolla 90 prosenttia maailman kielistä, joten tutkijoilla on jo kiire.

Kun Maurituksen viimeinen dodo tapettiin vuonna 1681, tämä kalkkunan kokoinen lentokyvytön lintu ei tiennyt, ettei sen jälkeen maailmassa olisi enää yhtään dodoa. Mutta jos se olisi tiennyt, mitä se olisi mahtanut ajatella?

Sitä voisi kysyä ihmisiltä, jotka ovat samassa asemassa. Sen olisi voinut ehkä kertoa Turkissa asunut Tefvik Esenc, viimeinen ubykhin puhuja, joka kuoli vuonna 1992, vuonna 1989 kuollut viimeinen kamassin kielen taitaja Klavdia Potnikova, Ned Maddrell, joka oli viimeinen manksin puhuja Britannian Mansaarella ja kuoli vuonna 1974, tai Arthur Bennett, viimeinen ihminen Australiassa, joka osasi edes jonkin verran nyt kadonnutta mbabaramin kieltä. Heidän asemansa oman kielensä ja kulttuurinsa dodona tiivisti viimeinen Alaskan eyakintiaani Marie Smith näin: – Miksi sen täytyy olla juuri minä? En tiedä. Se on hyvin surullista.

Tefvik Esenc, Klavdia Potnikova, Ned Maddrell ja Arthur Bennett elivät kaukana toisistaan ja hyvin erilaisissa kulttuureissa. Heitä yhdistää ainoastaan se, että heidän kielensä ja kulttuurinsa kuolivat heidän mukanaan. Heidän tarinansa on kuitenkin vain jäävuoren huippu: kaikkialla maapallolla pienet kielet tekevät kuolemaa.

Kielistä 90 prosenttia uhanalaisia

Kielitieteilijät ovat viime vuosina yrittäneet kuumeisesti selvittää, mitkä kielet ovat katoamassa ja mitkä ovat elinvoimaisia. Globaalissa tarkastelussa tilanne näyttää pahimmalta Australiassa, jossa puhuttiin aikoinaan noin 250:tä erilaista alkuperäiskieltä. Nyt kielitieteilijät arvioivat, että yli 90 prosenttia näistä on käytännössä tuhoon tuomittuja ja ellei mitään tehdä, loputkin kuolevat seuraavien sadan vuoden kuluessa.

Pohjois-Amerikka on toinen kielten suuri hautausmaa. Kielitieteilijöiden mukaan 80 prosenttia maanosan alkuperäiskielistä on sellaisia, jotka eivät enää siirry sukupolvelta toiselle. Kanadan 60 alkuperäiskielestä vain ojibwan, creen, dakotan ja inuktikutin kielet ovat elinvoimaisia. Yhdysvalloissa puolestaan vain viidellä alkuperäiskielellä on yli 10 000 puhujaa.

Afrikassa tehdyn selvityksen mukaan mantereelta on kadonnut 54 kieltä ja 116 on vaarassa kadota. Kun eri selvitysten antamat luvut on summattu yhteen, on saatu aikaan synkkä ennustus: seuraavien sadan vuoden aikana 90 prosenttia maapallon kielistä yksinkertaisesti katoaa pois.

Kielitieteilijät kuitenkin korostavat, että arviot ovat epätarkkoja. Ensinnäkin maailman kielet tunnetaan vielä erittäin puutteellisesti. Esimerkiksi Papua-Uuden-Guinean noin kahdeksastasadasta kielestä vain tusina tunnetaan yksityiskohtaisesti. Lisäksi usein on vaikea arvioida, milloin kieltä voidaan pitää elinvoimaisena.

– Kielten uhanalaisuutta ei voi arvioida samalla tavalla kuin uhanalaisia lintuja, sanoo dosentti Tapani Salminen Helsingin yliopistosta. Toisin sanoen elinvoimaisuuden mitta ei ole siinä, onko kielellä 10 000 vai 100 000 puhujaa.

Esimerkiksi bretonin kielen käyttäjiä arvioitiin vuonna 1905 olevan noin 1,4 miljoonaa, mutta nyt tuo luku on 250 000. – Se on lähihistorian nopeimpia romahduksia, Salminen kertoo. Koska nuori sukupolvi ei käytä bretonia enää ollenkaan, se on uhatuimpia kieliä Euroopassa.

Sen sijaan islannin asemaa pidetään turvattuna, vaikka kielen puhujia on vain satatuhatta. – Kieli on turvassa, kun kaikki sukupolvet käyttävät sitä aktiivisesti, Salminen selittää.

Monimuotoisuus kapenee

Tutkijat ovat viime vuosina juosseet kilpaa ajan kanssa yrittäessään pelastaa sen, mitä katoavista kielistä on pelastettavissa. Alkuperäiskansojen yhteisöissä tilanne on usein ollut lohduton: kielen puhujia on jäljellä vain kourallinen, suurin osa vanhuksia, ja perinteinen elämänmuoto on muuttunut kannattamattomaksi. Kun tutkijat palaavat muutaman vuoden päästä samoille seuduille, kielestä on jäljellä enää joitakin sanoja.

Kielitieteilijöiden pelastamista sirpaleistakin avautuu kiehtovia näkymiä ihmiskunnan kielten monimuotoisuuteen. Esimerkiksi Tefvik Esencin mukana kuolleesta ubykhin kielestä tallennettu puutteellinenkin aineisto osoitti, että siinä oli enemmän konsonantteja kuin missään muussa siihen mennessä tunnetussa kielessä. Suomen kielessä on 21 konsonanttia ja 8 vokaalia, mutta ubykhin kielessä oli 81 konsonanttia ja 3 vokaalia.

Sittemmin Afrikasta on löydetty kieliä, joissa näyttää olevan vielä enemmän konsonantteja. Jatkumon toista ääripäätä edustaa Papua-Uudessa-Guineassa tavattava rotokas-kieli, jossa on vain viisi vokaalia ja kuusi konsonanttia Nämäkin kielet ovat vaarassa kadota.

Sukupuutto vie erikoistuneet

Uhanalaiset kielet tarjoavat yllätyksiä myös lauserakenteillaan. Suuri osa maapallon valtakielistä noudattaa lauserakennetta SVO eli subjekti, verbi, objekti (Tiina luki kirjaa). Joissakin kielissä, kuten japanissa, järjestys on SOV (Tiina kirjaa luki). Vain kymmenen prosenttia maapallon kielistä, muun muassa iiri, noudattaa järjestystä VOS (luki kirjaa Tiina).

Pitkään pidettiin mahdottomana, että ihmiset voisivat rakentaa lauseita asettamalla objektin lauseen alkuun, kunnes Amazonin viidakoista löytyi merkittävä poikkeus: hixkaryana-intiaanit ja heitä ympäröivät heimot käyttävät ainoina maailmassa lausejärjestystä OSV (kirjaa Tiina luki).

Englantilainen kielitieteilijä David Crystal onkin varoittanut, että nykyisen kielten sukupuuttoaallon myötä maapallo on menettämässä osan monimutkaisimmista kielistään. Crystalin mukaan juuri eristyneille kielille on tyypillistä erikoistua ja monimutkaistua, saman periaatteen mukaisesti kuin tietokoneinsinöörit ja geneetikot kehittävät omia ammattislangejaan. Vastaavasti englannin kaltaiset suuret kielet, joita puhuvat lukuisat ihmiset erilaisilla kulttuurialueilla, virtaviivaistuvat ja yksinkertaistuvat.

Rikasta tietoa luonnosta

Kielten mukana ei katoa ainoastaan kiehtovia sanastoja ja lauserakenteita, vaan myös valtava määrä tietoa ja kulttuuriperintöä. – Kun puhutaan pienistä heimokulttuureista, puhutaan tuhansia vuosia kestäneestä sopeutumisesta paikallisiin oloihin, Tapani Salminen toteaa.

Luonnonkansoilla on suorastaan pökerryttävän paljon tietoa oman alueensa eläimistä, kasveista ja luonnonilmiöistä – ja kyky elää tasapainossa ympäristönsä kanssa. Esimerkiksi kielitieteilijä Bob Dixonin Australiassa 1960-luvun puolivälissä tutkimat dyirbal-heimon jäsenet tunsivat vaivattomasti yli kuusisataa kasvia. Tuolloin dyirbalin kielen alamäki oli jo kuitenkin alkanut, ja kun kielitieteilijä Annette Schmidt muutaman vuoden päästä tuli paikalle, lähes kaikki tuosta tiedosta oli kadonnut.

Vastaavasti Tahitin kaloja tutkineen yhdysvaltalaisen kalabiologin Charles Nordhoffin mukaan tahitilaiset ovat unohtaneet enemmän kalalajeja kuin länsimainen tiede on tähän mennessä pystynyt kuvaamaan. Tahitilaisilla ei ole enää sanoja näille kaloille, joten heillä ei ole luonnollista tapaa luokitella niitä. Samalla tavalla kuin cherokeeintiaanit luokittelivat puut sen mukaan, millaista ääntä ne pitävät tuulen kahisuttaessa niitä, myös tahitilaisilla oli oma kalojen luokitusjärjestelmänsä, joka on kadonnut kielen myötä.

Maailmankuvat katoavat

Mutta onko kulttuurin välttämättä kadottava kielen mukana? Eikö ruusu ole sama asia millä tahansa kielellä, kuten Shakespeare sanoi?

Valitettavasti vastaus on paljon monimutkaisempi. Kieli on tapa luokitella asioita. Jokainen kulttuuri on luonut oman luokitusjärjestelmänsä, joka elää kielessä. Esimerkiksi monissa polynesialaiskielissä asiat jaetaan niiden omistus- tai hallintasuhteiden perusteella muuttuvien ja muuttumattomien asioiden luokkiin. Havaijissa maa, vanhemmat ja ruumiinosat ovat muuttumattomia, sillä kukaan ei voi valita maata, syntymäänsä tai käsiään. Vastaavasti aviomiehet, vaimot ja lapset ovat muuttuvia, sillä ne voidaan valita. Tämä jako läpäisee Havaijin kulttuurin kaikilla tasoilla ja muodostaa sen maailmankuvan.

Nyt, kun nuorempi sukupolvi ei enää hallitse kieltä kunnolla, ihmiset ovat unohtaneet, mitkä asiat ovat muuttumattomia ja mitkä muuttuvia. Samalla kielestä ja kulttuurista – niiden sisältämästä maailmankuvasta – on tullut vain varjo siitä, mitä se on joskus ollut.

Jani Kaaro on vapaa toimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Alussa oltiin monikielisiä

Yhden kielen valta on historiallisesti nuori ilmiö.

Kielten katoaminen ei ole kaikkien mielestä huolestuttavaa. Esimerkiksi mediamoguli Rupert Murdoch on väittänyt, että englannin leviäminen muiden kielten kustannuksella on vain toivottavaa, sillä se lisää maailman vakautta. Mitä useampia kieliä puhutaan, sitä vaikeampi ihmisten on ymmärtää toisiaan ja sitä epäyhtenäisempi maailma on.

Murdochin väitteellä on paljon kaikupohjaa, sillä sen juuret löytyvät syvältä länsimaisen sivilisaation historiasta. Raamatun tarinan mukaan ihmiskunnalla oli ennen Babylonin tornia yksi ja sama kieli. Sitten ihmiset yrittivät rakentaa taivaisiin asti ulottuvan tornin ja suututtivat Jumalan, joka rankaisi ihmiskuntaa hajottamalla kielet. Toisin sanoen maapallon kielet olisivat Jumalan rangaistus.

Kielitieteilijöiden mukaan yksikielisyyden suosiminen on kulttuurinen myytti. Jos ihmiskunnalla on olemassa jokin alkutila, se on monikielisyys. Ihmisen aivokapasiteetti riittää helposti hallitsemaan neljää tai viittä kieltä, jos hän altistuu niille lapsuudestaan saakka.

Kielten laboratorio

Ihanteellisin paikka tutkia monikielisyyttä on varmasti Papua-Uusi-Guinea. Tällä hieman Ranskaa pienemmällä alueella, jossa elää vain runsaat viisi miljoonaa ihmistä, puhutaan viimeisimmän laskennan mukaan 860 kieltä, jotka jakautuvat 26 kielikuntaan. Suurin osa Papua-Uuden-Guinean kielistä on hyvin pieniä: 80 prosentilla niistä on vain 5 000 puhujaa.

Papua-Uuden-Guinean asukkaat oppivat luonnostaan monikielisiksi. Kielialueet ovat pieniä, ja niitä ympäröivät toiset yhtä pienet alueet. Ihmiset kuulevat lapsuudessaan helposti viittä tai kuutta kieltä. Hyvän esimerkin tämän kielikylvyn tehokkuudesta on antanut englantilainen kielitieteilijä Bill Thurston, joka jätettiin kerran erääseen kylään yhdessä kuusivuotiaan pojan kanssa. Poika toi Thurstonille erilaisia lähiympäristön kasveja ja kertoi niiden nimet neljällä eri kielellä.

Häviää ja syntyy

Kielet ovat Papua-Uudessa-Guineassa olleet tärkeää sosiaalista pääomaa. Oma kieli on vahvistanut solidaarisuutta oman heimon jäsenten välillä, ja vieraat kielet ovat avanneet taloudellisia ja sotilaallisia mahdollisuuksia ja mahdollistaneet naimakauppoja heimojen välillä. Tuloksena ei ole ollut Murdochin peräämä yhden kielen kulttuuri. Päinvastoin yksikään kieli ei ole levinnyt nopeasti toisen kustannuksella.

Kahden kielen reuna-alueilla on toki aina ollut ihmisiä, jotka ovat suosineet toista kieltä, jolloin toinen on voinut kasvaa suuremmaksi ja lopulta hävittää toisen kielen. Samanaikaisesti on kuitenkin syntynyt uusia kieliä, kun yhteisöt ovat hajaantuneet ja uusia yhteisöjä on perustettu. Kielten määrä on siis pysynyt aina jokseenkin samana, mistä kielitieteiljät puhuvat lingvistisenä tasapainona.

Kielitieteilijät uskovat, että tällainen lingvistinen tasapaino on vallinnut aikoinaan suuressa osassa maapalloa. Esihistoriallisella ajalla suurin osa ihmisistä on ollut monikielisiä. Britannian ja Yhdysvaltain kaltaiset kulttuurit, joissa puhutaan lähinnä vain yhtä kieltä, ovat maailmanhistoriallisesti uusi ja poikkeuksellinen ilmiö.

[sivun alkuun] [sisällys] [etusivu]