Tiede 7/2002, Erkki Kauhanen

Fobia iski tasa-arvoistuvaan yhteiskuntaan

Muinaisina aikoina homoseksuaalisuus ei ollut puheenaihe eikä mikään. Tai jos oli, sanoissa kuulsi kunnioitus. Pelko syntyi vasta parisataa vuotta sitten perinnäisten nais- ja miesroolien alkaessa murtua.

Yhdysvallat - ja sen perässä muu länsimaailma - järkyttyi, kun biologi Alfred Kinseyn haastattelututkimus Sexual Behavior in the Human Male 1948 paljasti homoseksuaalisuuden laajuuden: 37 prosentilla amerikkalaismiehistä oli elämänsä aikana ollut homoeroottinen kokemus, ja neljä prosenttia ilmoitti olevansa täysin homoseksuaaleja.

Myöhemmät tutkimukset ovat haarukoineet homomiesten osuuden eri maissa yhden ja kymmenen prosentin välille. Lesbojen määrä näyttää olevan noin puolet tai kolmasosa tästä.

Kuitenkin homoseksuaalinen väestönosa on varsinkin Euroopassa ollut vainojen kohteena jopa lähihistoriassa. Natseille homot olivat juutalaisten kaltainen ongelma, jonka lopullista ratkaisua yritettiin Buchenwaldin keskitysleirissä. Meillä Suomessa taas homoseksuaalisuus lakkasi olemasta rikos vasta vuoden 1971 laissa.

Pitkään, itse asiassa jo 1800-luvulta alkaen, on kuulunut myös toisenlaisia ääniä, joiden mukaan homoseksuaalisuus ei ole rikos eikä psyykkinen sairauskaan vaan yksi luonnollinen käyttäytymisen muoto.

Itse asiassa sekin kysymys on esitettävä, onko homoseksuaalisuutta olemassakaan - ja jossain katsannossa on pakko vastata, ettei ole. Kulttuurihistoriallinen aineisto kertoo oikeastaan täysin selvästi, että yhden homoseksuaalisuuden sijasta olisi puhuttava monista erilaisista homoseksuaalisuuksista.

Transseksuaalit olivat kolmas sukupuoli

Mielenkiintoisen kulttuurisen näkökulman homoseksuaalisuuteen antaa esimerkiksi Pohjois-Amerikan intiaanien ja Tyynenmeren alkuperäisasukkaiden tuntema transseksuaalien sosiaalinen kategoria, ilmiö, jota eurooppalaiset kutsuivat nimellä berdatsismi. Navajot käyttivät heistä nimeä nadle ja dakotat winkte. Havaijissa ja Tahitissa he olivat mahu ja Samoassa fa'afafine.

Berdache-miehet ja -naiset pukeutuivat vastakkaisen sukupuolen vaatteisiin ja joskus menivät avioliittoonkin omaksumansa uuden sukupuolen mukaisesti. Heillä oli heimossaan erityinen sosiaalinen tehtävä henkimaailman ja ihmisten välisenä yhdyssiteenä. Berdachena eläminen oli suuri kunnia ja ilo.

Berdatsismia tutkineet yhdysvaltalaiset antropologit Charles Callender ja Lee Kochem luonnehtivat transseksuaalisuutta kutsumukseksi, jonka hyväksynyttä intiaania ei enää nähty miehenä tai naisena vaan kolmantena sosiaalisena sukupuolena. Vaikka useimmat homot ja lesbot pitävät itseään selvästi miehenä ja naisena, voisi ajatus kolmannesta sukupuolesta olla poliittisesti vapauttava.

Sosiaalinen paine piilottaa potentiaalia

Vielä radikaalimpaa ajatusta vilautti muutama vuosi sitten Sara Heinämaa väitöskirjassaan Ele, tyyli ja sukupuoli, jossa hän tarkasteli kuuluisan ranskalaisen kirjailijan Simone de Beauvoirin klassista teosta Toinen sukupuoli niin ikään ranskalaisen Maurice Merleau-Pontyn fenomenologian valossa.
Heinämaa pohdiskeli seksuaalista orientaatiota olemassaolon tapana. Tässä katsannossa seksuaaliset taipumukset näyttäytyvät vain erilaisina elämäntyyleinä ja samalla homoseksuaalisuuteen liittyvä dramatiikka katoaa. Tyylit vaihtuvat toisikseen ilman tarkkoja rajoja, ja suljetun tyylivalikoiman sijaan meillä on avoin tyylien kirjo ja rajattomat mahdollisuudet itseilmaisuun. Tämä ajatus murskaa kokonaan nykyisen olemuksen perusteella tyypittelevän essentialistisen seksuaalisuuskäsityksen.

Itse asiassa jo Alfred Kinsey esitti jotain samantyyppistä. Hänen mukaansa homoseksuaalisuudessa ei ole kyse siitä, mitä ihmiset ovat, vaan siitä, mitä he tekevät. Monien nykyajan evoluutiobiologien tavoin hän sanoi, että on olemassa aukoton jatkumo täydestä heteroseksuaalisuudesta täyteen homoseksuaalisuuteen.

Tätä tulkintaa kehitellen voi kysyä, eikö todellakin "homoeroottinen potentiaali" jakaudu väestössä paljon tasaisemmin kuin tilastot näyttävät. Eikö sosiaalinen paine nostakin homoeroottiselle käyttäytymiselle niin korkean kynnyksen, että vain ne, joiden "homopotentiaali" on kaikkein suurin, elävät avoimesti homoseksuaaleina?

Ajatusta tukee se, että monissa kulttuureissa homo- ja heteroseksuaalisen käyttäytymisen välinen kuilu ei ole likikään niin syvä kuin länsimaissa nyt. Myös Euroopan historiassa tilanne on usein ollut toisenlainen. Homoseksuaalisuuden todennäköisestä biologisesta pohjasta huolimatta näyttää vahvasti siltä, että homoeroottinen käyttäytyminen voi olla myös opittua.

Poikarakastaja ei tuhonnut sotaurhoa

New Yorkin Baruch-yliopiston historian professorin Randolph Trumbachin mukaan nykyinen jyrkkä jako hetero- ja homoseksuaaleihin ilmaantui Eurooppaan vasta 1700- ja 1800-luvun taitteen tienoissa. Samalla lesbokuvaa tuli vallitsemaan miesmäisen naisen ja homokuvaa naismaisen miehen stereotyyppi - jota esimerkiksi suomalainen televisioviihde on vähä-älyisen sitkeästi viljellyt.
Sitä ennen homokuvaa hallitsi pikemmin miehekäs mies, jonka miehuullisuutta homoeroottiset suhteet eivät kyseenalaistaneet. Kreikkalaisilla ja roomalaisilla oli poikarakastajansa, ja myös antiikin suuret filosofit ihailivat piukkoja pojanpakaroita, vaikkeivät varsinaisesti suosittaneetkaan homoseksuaalisen suhteen lihallistamista.

Niin on ollut monessa muussakin kulttuurissa.

Chicagon yliopiston antropologian professori Gilbert Herdt tutki 1970-luvun lopulla Uuden-Guinean sambi-heimoa, jonka nuorukaisten initiaatioriitteihin kuuluu vanhempien sotilaiden siemennesteen nauttiminen rituaalisen fellaation yhteydessä. Sambien homoseksuaalisuuteen ei liity lainkaan feminiinisiä piirteitä, vaan se on mitä maskuliinisin ilmiö: soturien voiman ja perinteen maagista siirtämistä nuorille pojille. Tällaisen "sotaisan", maskuliinisen homoseksuaalisuuden muotoja tunnetaan kaikilta mantereilta. Se kuului muun muassa japanilaiseen samuraiperinteeseen.

Maailmankuulu suomalainen sosiologi Edvard Westermarck lainaa teoksessaan The Origin and Development of Moral Ideas - joka on kaikkien aikojen siteeratuimpia suomalaisia tieteellisiä töitä - antiikin kirjoittajia, joiden mukaan kaikki sotaisat kulttuurit ovat arvostaneet sotaurhojen ja nuorten poikien välisiä eroottisia suhteita.

Kuva muuttui roolien murentuessa

Trumbachin mukaan hetero- ja homoseksuaalisuuden jyrkkä eriytyminen liittyy Keski-Euroopassa tapahtuneeseen laajaan sukupuoliroolien vallankumoukseen. Nykyinen homokuva tarvittiin etuvartioasemaksi murenevien mies- ja naisroolien väliin. Näin se olisi osa sitä laajaa konservatiivista reaktiota, joka koko ajan on kulkenut sukupuolten tasa-arvoistumisen rinnalla ja kaikin keinoin kapinoinut sitä vastaan.

Trumbachin kuvausta sukupuoliroolien vallankumouksesta teollistuvassa Euroopassa on sanottu liioittelevaksi, mutta se saattaa hyvinkin tavoittaa nykyisen homokuvan synnystä jotain olennaista. Samankaltainen kehitys on nähtävissä myös Suomessa runsaat sata vuotta myöhemmin.
Vanhassa suomalaisessa agraariyhteisössä sukupuoliroolit olivat selvät ja niiden onnahteleva esittäminen herätti tosin vinoja kommentteja, mutta mikään suuri kysymys homoseksuaalisuus ei ollut. Jyväskylän yliopiston tutkijan Jan Löfströmin mukaan maatalous-Suomessa homoteeman symbolinen arvo oli pieni. Tämä näkyy siitäkin, että homoseksuaalisuuteen liittyvä sanasto on köyhä. Yksittäinen poikkeavasti käyttäytyvä ihminen ei uhannut kenenkään sukupuoli-identiteettiä, joten sitä puolustamaan ei tarvittu ylikorostuneita puheita tai asenteita.
Vahvasti homoseksuaalisuus nousi suomalaiseen julkisuuteen vasta 1900-luvun puoliväliä lähestyttäessä. Ilmiönä keskustelu on kaupunkilainen ja keskiluokkainen, ja sen synnynkin täytynee lähteä keskiluokkaisesta arvomaailmasta. Yhden toimivalta vaikuttavan selityksen tarjoaa juuri trumbachilainen käsitys sukupuoliroolien lähentymisestä ja sen synnyttämästä ahdistuksesta.

Homoseksuaalisuus on meidän lakmustesti

Homoseksuaalisuuden yleisyys väestössä ja esiintyminen kaikissa kulttuureissa kaikkina aikoina viittaavat vahvasti siihen suuntaan, että se on joskus palvellut jotain yhteisöllistä tarkoitusta. Tämä ei tietenkään sulje pois sitä mahdollisuutta, että homoseksuaalisuuteen saattavat vaikuttaa myös hormonaaliset, fysiologiset ja perinnölliset tekijät.

Mutta entä jos homoseksuaalisuus sittenkin on kulttuurinen innovaatio? Ihmiset ilmaisevat itseään lukuisilla tavoilla, jotka eivät suoraan perustu fysiologiaan tai lajiperimään. Mikään muu laji ei maalaa tauluja, rakenna siltoja tai sävellä baletteja eikä aerobikkaa diskomusiikin tahtiin. Jos lopulta osoittautuu, että homoseksuaalisuus on kulttuurin tuote, mitä siitä? Humanistisesta näkökulmasta sillä ei pitäisi olla merkitystä.

Niin meille suomalaisille kuin muille eurooppalaisille homoseksuaalit ovat peili, jonka kautta voi nähdä itsensä - aivan samoin kuin juutalaiset ovat historian peili saksalaisille ja palestiinalaiset juutalaisille. Oma suhtautuminen seksuaalisesti toisin käyttäytyviin on henkilökohtainen lakmustesti, jonka tulosta jokainen voi pohdiskella omassa yksityisyydessään.

ERKKI KAUHANEN on valtiotieteen tohtori ja tiedetoimittaja.


HOMOSEKSUAALISUUS NYT
Mitä tutkimus sanoo asiasta biologisena ilmiönä?

Joskus eduksi lajille?

Homoseksuaalisuutta on entistä vahvemmin alettu pitää biologisena taipumuksena. Ilmaan on heitetty ajatus, että se syntyi jossakin evoluution vaiheessa avittamaan esi-isiemme selviytymistä.

Biologia nousi vahvasti esiin varsinkin sen jälkeen, kun ensimmäiset nais- ja mieshormonit oli löydetty 1930-luvulla. Alettiin arvella, että homoseksuaalisuus olisi hormonitoiminnan häiriö. Homomiehiä yritettiin "parantaa" suurilla hormoniannoksilla, kunnes selvisi, ettei seksuaaliseen suuntautumiseen voitu vaikuttaa vain mieshormoneja lisäämällä. Hormoniteoriaa murensivat myös tulokset, joiden mukaan kastroiduissa miehissä ei ollut yhtään tavallista enempää homoseksuaaleja.

Tutkimusotteen hienostuessa alettiin kiinnittää huomiota hormonitasapainon vaikutukseen sikiönkehityksen aikana. Ensimmäisten joukossa Berliinin Humboldt-yliopiston professori, neurofysiologi ja endokrinologi Günter Dörner työtovereineen osoitti, että tietyissä vaiheissa nais- ja mieshormonin määrä saattaa vaikuttaa aivojen kehitykseen. Aivot kokevat kypsyessään joko maskulinisaation tai femininisaation, mikä heijastuu tuntemuksiin omasta sukupuolesta ja suuntaa seksuaalisia taipumuksia ja seksuaalista käyttäytymistä.
Dörnerin mukaan sikiönkehityksen aikainen hormonitoiminta voi vaikuttaa myös siihen, miten aivot myöhemmin reagoivat kemiallisiin ärsykkeisiin. Hänen aineistonsa viittasi siihen, että esimerkiksi 1940-luvulta 1970-luvulle käytössä ollut hyönteismyrkky DDT oli saattanut johtaa transseksuaalien määrän moninkertaistumiseen.

Aivoista löydetty pieniä poikkeamia

Vaikka Dörnerin töistä onkin kiistelty, ne kiinnittivät ansiokkaasti huomion seksuaalisuuden neurofysiologiseen puoleen. Monet tutkijat ovatkin myöhemmin voineet osoittaa pieniä eroja hetero- ja homoseksuaalisten naisten ja miesten aivojen rakenteissa ja toiminnassa.

Esimerkiksi Salk-instituutin Simon LeVay julkaisi 1991 tuloksia, joiden mukaan eräs hypotalamuksen osa oli homomiehillä pienempi kuin heteromiehillä. Seuraavana vuonna Laura Allen ja Richard Gorski Kalifornian yliopistosta Los Angelesista raportoivat, että vasenta ja oikeaa aivopuoliskoa yhdistävä aivokurkiainen on homomiehillä selvästi paksumpi kuin heteromiehillä.

Tällaiset erot, jos ne pitävät paikkansa, tukevat ajatusta homoseksuaalisuuden biologisesta taustasta. Monet neurofysiologit väittävätkin, että homomiesten aivoissa painottuvat vasemman aivopuoliskon toiminnot, kuten kielellinen ja intuitiivinen hahmotus, enemmän kuin heteromiehillä. Näiden neurofysiologisten piirteidensä perusteella homomiehet sijoittuisivat ikään kuin naisten ja heteromiesten väliin.

Tutkimuksia on kuitenkin myös arvosteltu, muun muassa siksi, että niissä homot ja heterot oletetaan selviksi kategorioiksi, joita vastaavat selvät fysiologiset erot. Todellisuudessa seksuaalinen suuntautuminen voi hyvinkin olla paljon vivahteikkaampi ilmiö. Tähän saa lisänäkökulmaa evoluutiobiologisesta tarkastelusta.

Olisiko joskus ollut jopa eduksi lajille?

Jo Charles Darwin pohti 1859 Lajien synnyssä, miten on mahdollista, että monilla yhdyskuntahyönteisillä esiintyy hedelmättömiä kasteja. Darwin oivalsi, että marto muurahainen auttaa yhteisöään jatkamaan linjaansa, vaikkei itse välitäkään geenejään eteenpäin. Samalla kun se työllään turvaa sisarustensa geenien siirtymisen eteenpäin, se tulee edistäneeksi myös omien geeniensä leviämistä.

Tämänsuuntaista selitystä homoseksuaalisuudelle kehitteli sittemmin muun muassa sosiobiologian isäksi kutsuttu yhdysvaltalainen Edward Wilson.

Tunnettu englantilaissyntyinen, muun muassa Yalessa Yhdysvalloissa työskennellyt evoluutikko George Evelyn Hutchinson taas esitti, että kenties homoseksuaalisuuteen liittyy ns. balansoitunut polymorfismi. Tällöin homo- ja heteroseksuaalisuutta kumpaakin koodaisi oma geeninsä. Sanottakoon niitä tässä vaikka A:ksi ja B:ksi. Homotsygootteina eli AA- tai BB-pareina ne voisivat olla joko neutraaleja tai haitallisia, kunhan ne heterotsygootteina eli AB- tai BA-sekapareina olisivat jollakin tavalla hyödyllisiä.

Tällä tavoin toimivat esimerkiksi kahden perinnöllisen anemian, sirppisoluanemian ja talassemian, geenit: homotsygootteina ne aiheuttavat taudin mutta heterotsygootteina suojaavat malarialta. Tällaisessa tapauksessa valinta suosii geeniä ja heterotsygoottiset yksilöt säilyttävät sen populaatiossa, vaikka homotsygoottiset kantajat eivät välittäisi sitä eteenpäin.
Ihmisen seksuaalinen suuntautuminen kuitenkaan tuskin on yhden tai kahdenkaan geenin varassa. Silti ajatustapa johtaa kysymään, onko homoseksuaalisuudesta mahdollisesti ollut hyötyä ihmislajille jossakin varhaisessa kehitysvaiheessa.

Saattoi hyvinkin hillitä alkumiesten aggressiota

Yhden teorian mukaan homoseksuaalisuudessa olisi alun perin ollut kyse aggression hallinnasta. Koska koiraiden aggressio saattaa muodostaa riskin populaation olemassaololle, maskuliinisuutta säätelevät geenit olisivat mahdollistaneet vihamielisyyden eriasteisen ilmenemisen.

Jos edes osa naaraista olisi suosinut feminiinisiä, hoivaavia koiraita, "homogeeni" - ja homoseksuaalisuus - olisi vahvistunut ja tullut turvatuksi balansoituneen polymorfismin mukaisesti.

Tässä teoriassa on se viehättävä puoli, että on helppo kuvitella hoilaava maskuliininen alkumiesjoukko matkalla golfaamaan, kun hoivaamiseen orientoituneet koiraat ovat jääneet pitämään huolta naaraista ja pennuista.

Joissakin teorian versioissa homoseksuaalisuuden antama valintaetu liitetään myös koiraiden keskinäisiin sosiaalisiin siteisiin ja yhteistyöhön. Olennainen perusoivallus on kuitenkin se, että vaikkei homoseksuaalisuus nykyisin vaikutakaan sopeuttavalta ominaisuudelta, jossakin ihmislajin kehitysvaiheessa se on hyvinkin voinut olla sellainen.

Perinnöllisyydestä saatu joitakin näyttöjä

Ajatusta homoseksuaalisuuden periytymisestä tukevat myös suku- ja kaksostutkimukset.

Muiden muassa amerikkalaiset Richard C. Pillard, J. D.Weinrich ja Michael Bailey ovat havainneet, että varsinkin miesten homoseksuaalisuus kasaantuu tiettyihin sukuihin ja että identtiset kaksoset usein jakavat myös seksuaalisen suuntautumisensa. Esimerkiksi Baileyn aineisto osoittaa, että homoseksuaalisen kaksosen identtinen sisarus on 52 prosentin todennäköisyydellä homoseksuaali. Epäidenttisillä kaksosilla korrelaatio on vain 22 prosenttia.

Bailey ja Pillard ovat myös vertailleet identtisiä ja epäidenttisiä yhdessä ja erikseen kasvatettuja kaksosia. Heidän laskelmiensa mukaan noin puolet kaksosten seksuaalisesta suuntautumisesta selittyisi perimällä ja toinen puoli ympäristövaikutuksilla.

Niin sanottu homogeeni nousi kohinalla julkisuuteen 1993, kun Yhdysvaltain syöpäinstituutin Dean Hamer ilmoitti löytäneensä X-kromosomin päästä piirteitä, joiden perusteella homot näyttivät poikkeavan heteromiehistä.

Pari vuotta sitten Hamerin kollega, tohtori Alan Sanders kuitenkin ilmoitti, että hänen yrityksensä tuloksen toistamiseksi oli epäonnistunut. Samoin raportoi ontariolainen neurologi George Rice 1999. Tässä pattitilanteessa olemme nyt.

Tilanteen voisi tiivistää ajatukseen: vaikka ratkaiseva näyttö vielä puuttuu, vaikuttaa selvältä, että jotkin neurobiologiset ja ehkä myös geneettiset tekijät osallistuvat sukupuolisen taipumuksen määräytymiseen ainakin osalla homoseksuaaleista. Todennäköisesti kyse ei kuitenkaan ole yhdestä geenistä vaan paljon monimutkaisemmasta mekanismista, johon vaikuttavat sekä biologiset että sosiaaliset tekijät.

[sivun alkuun] [sisällys] [etusivu]