Suomen Kuvalehti 20/2004
Hannele Jäämeri

Hetkessä on voimaa

Ympäristötaide kysyy, ehdottaa ja epäilee. Kaiken ei tarvitse säilyä ollakseen vaikuttavaa.

Mitä on mielekästä tehdä, kun luonto on hionut ympäristön valmiiksi? Miten suunnata luovuus, kun materiaali on äärimmäisen niukkaa ja herkkää?

Taideteollisen korkeakoulun ympäristötaiteen opiskelijat viedään harjoittelemaan Lappiin tai ulkomeren luodolle. Yhden kurssin vastaus alun kysymyksiin: löydä uskollisin ystäväsi, oma varjosi.
Toisenlaiset haasteet löytyvät lähempää. Miten kommentoida kaupunkiympäristön muutosta? Kaisaniemen puistosta Helsingissä on lasten keinut poistettu jo ajat sitten. Uudet keinut voi tehdä paikalta löytyneistä pulloista, tölkeistä ja huumeneuloista. Puiston nykytila tulee näkyväksi. Tämän teoksen opiskelijaryhmä toteutti pari vuotta sitten.

Viime syksynä opiskelijat kulkivat pyörätuoleilla ja rollaattoreilla kahden kilometrin matkan Heinolan reumasairaalasta kaupungin keskustaan. Tarkoitus oli ymmärtää, miten tuo matka taittuu potilaalta, joka ehkä viettää sairaalassa viikkoja, kärsii kivuista ja liikkuu apuvälinein.Tehtävänä oli miettiä, miten tuo pääosin tien vieriä ja teollisuusalueiden halki kulkeva reitti voitaisiin taiteen keinoin tehdä paremmaksi.

Ehdotukset olivat vastikään Heinolan kirjastossa kaupunkilaisten kommentoitavina, ja kaksi parasta työtä on nyt valittu jatkokehittelyyn.

Julkinen kannanotto

Rakentaminen ja liikennesuunnittelu muokkaavat ympäristöämme rajusti. Kasvualueet paisuvat, maaseutu sopeutuu vähenevään väestöön. Voiko taiteella olla tässä tilanteessa erityistä sanottavaa? Ja voiko se esittää asiansa muualla kuin gallerioiden seinillä tai museoiden sisällä?
Tähän välitilaan asettuu ympäristötaide.

Kun yhteiskunta muuttuu, ympäristötaiteen tehtävä on »ehdottaa, kysyä ja epäillä», sanoo Markku Hakuri. Hän toimii oppiaineen professorina Taideteollisessa korkeakoulussa ja on itsekin taiteilija.
Hänen mukaansa ympäristötaide on julkinen kannanotto ympäristön eettisiin ja esteettisiin kysymyksiin.

»Taiteella on vapaus nähdä asioita eri tavalla, vapaus myös herättää negatiivista huomiota. Se ei ole tietoinen päämäärämme, mutta jos epäilemme jotain asiaa, se näkyy. Emme pyri harkitusti loukkaamaan ihmisiä tai moraalisääntöjä.»

Päämääränä on puuttua ympäristöön liittyviin yhteisiin kysymyksiin tai tiettyyn tilaan ja siihen liittyviin ongelmiin. Hyvään työhön liittyy samanaikaisesti monia tasoja.

»Kauneusarvoja pohdimme aina. Mikä on kaunis ympäristö ja mitä se tarkoittaa? Jokaisen kannanoton esteettinen muoto on harkittu. Jos niin halutaan, myös harkitusti ruma.»

Oppilaat haastetaan katsomaan maailmaa ja aktiivisesti muodostamaan oma mielipide näkemästään, Hakuri painottaa.
Ensi syksystä ympäristötaiteen koulutus muuttuu maisteritasoiseksi. Opiskelijoita tulee, kuten tähänkin asti, useista maista ja maanosista. Osa on kiinnostuneita ekologisista kysymyksistä, joillekin tärkeitä ovat yhteisölliset ja sosiaaliset ulottuvuudet, toisille erityinen haaste on urbaani ympäristö ja sen muutokset.

Ajaa oppilaat ulos

Markku Hakuri on itse alun perin taidemaalari. Matka on kulkenut veistotaiteeseen ja installaatioihin, lavastuksiin ja ympäristötaiteeseen ja opettamiseen. »En yksinkertaisesti ole sellainen, että pysyisin yhdessä asiassa.»

Viime kesänä hän teki monien muistaman ympäristöteoksen, valkoisiin suojahaalareihin pukeutuneet, pylväitä kiipeävät hahmot, ja toi ne myös Helsingin Rautatientorille. Syksyllä huomiota herätti lavastus Katja Kabanova -oopperaan. Parhaillaan Hakuri valmistelee lavastusveistosta lastenteatteriin Helsingin juhlaviikoille.
Ympäristötaiteen professorina hän jatkaa samaa linjaa, josta otsikoitiin jo silloin, kun hän oli lehtorina Kuvataideakatemiassa: »Hakuri ajaa oppilaat ulos.»

Tärkein osa opetusta ovat työpajat, joissa annettuun tehtävään on vastattava teoksella. Oppilaita varoitetaan, että he joutuvat panemaan myös itsensä fyysisesti likoon, olemaan itse osa teosta.
Tee itsellesi suoja kierrätysmateriaalista ja vietä siinä yö Kallion kaupunginosassa Helsingissä. Syntyi riippumatto naruista, vanerilaatikko, teräspallo, itse tehty burkha.

Valtaa neliömetri Hakaniemen torilta ja pidä se hallussasi kaksi tuntia. Vallattuja: puhelinkoppi, parkkiruutu, neliö ratikkapysäkillä.
Palaute voi tulla heti yleisön aggressiivisina tai kiittävinä kommentteina.

Pannessaan itsensä alttiiksi ottaa toisenlaisella vakavuudella vastuun siitä mitä tekee, väittää Hakuri. Tietokoneella harjoitussuunnitelmat voi toteuttaa tyylikkäästi ja sulavasti – ja ulkokohtaisesti.
»Suhde ympäristöön ei synny muuten kuin fyysisellä läsnäololla. Et tiedä, mitä on sade ennen kuin menet sateeseen. Et tunne tilaa ennen kuin jalkaudut siihen.»
Harjoitustehtäviä on myös toisesta laidasta: oppilaat etsivät käytännöllistä ratkaisua todelliseen kohteeseen, kuten persoonattomaan moottoritieliittymään Nurmijärvellä tai sähkövoimalan reuna-alueelle Helsingin Kellosaaressa, joka myös toteutettiin 2003. Mitä tehdä kevyen liikenteen väylän parantamiseksi, sitä on pohdittu nyt Heinolassa.

Väliaikaisesti näkyväksi

Ympäristötaiteen tarkka määrittely ei ole mahdollista eikä edes kovin hedelmällistä. Erityistä sille on hakeutua muualle kuin gallerioihin. Se voi yhtä hyvin olla taitelijan erämaahan tekemä katoava merkki kuin moottoriteiden risteyksiin tai rakennusten välimaastoon viritetty työ. Teos voi olla moraalisesti tai yhteiskunnallisesti kantaa ottava – tehdä ongelmia näkyviksi – tai puhtaasti tilan kauneusarvoja käsittelevä.

Tyypillistä ympäristötaiteelle on väliaikaisuus. Joskus työ on pysyvä, mutta usein se saattaa olla olemassa vai muutamia minuutteja, jolloin se lähestyy performanssia, tai muutamia viikkoja tai kuukausia. Tässä se eroaa julkisesta veistotaiteesta, joka useimmiten tehdään säilymään »ikuisesti».

Suomessakin on tehty hienoa ympäristötaidetta. Mieleenpainuvia ovat mm. Olavi Lanun ruohosta ja sammaleista kasvaneet hahmot, Reijo Kelan Hiljainen kansa, olkinuket Suomussalmen pellolla, Maaria Wirkkalan monet valaistuksella esiin nostetut kaupunkinäkymät, Kaarina Kaikkosen päällystakkien rintamat ja Markku Hakurin piikkilankapallot ja pylväisiin kiipeävät haalarimiehet. Maaseudun tyhjenemisen ikoneiksi nousivat Marco Casagranden ja Sami Rintalan kävelevät ladot teoksessa Maaltapako.

Laukuista tulee totta?

Heinolan reumasairaalasta kaupunkiin johtava tie saa ehkä muutaman vuoden kuluttua levähdyspaikkoja ja uutta sisältöä. Ympäristötaiteen työpaja tuotti ideoita, jotka halutaan toteuttaa.

Monien reumapotilaiden kuntoutukseen kuuluu päivittäinen liikkuminen. Potilaiden, vieraiden ja henkilökunnan ahkerasti käyttämä parin kilometrin pituinen kulkuväylä on pitkään kaivannut kohennusta.
Reumasäätiön sairaalan toiminnanjohtaja Hannele Kalske lähestyi Taideteollista korkeakoulua.

»Ajattelimme, että sieltä voisi tulla hyviä ideoita, ja niin tulikin.»
Nyt Heinolan kaupungilta on saatu rahat kahden teoksen jatkosuunnitteluun.

Janne Inkeroisen ehdotus Seitsemän laukkua tuo kulkureitin varrelle isojen matkalaukkujen muotoisia levähdyspaikkoja. Teos toteutetaan yhdessä koulujen ja lasten kanssa.

Kehitettäväksi valittiin myös Hannu Keräsen suunnittelema Erectus horisontalis. Tien jyrkimpään mutkaan sijoittuva teos toimii myös tilanjakajana, erottaa autoliikenteen jalankulkijoista. Kaarevaan seinään on leikattu puunrungon muoto oksantynkineen ja juurineen.
Inkeroinen ja Keränen ovat poikkitieteellisen Pallas-ohjelman jatko-opiskelijoita ja saaneet ympäristötaiteen peruskoulutuksen ammattikorkeakoulussa Tampereella.

Jannen laukut

Heinolan reitin kulkeminen apuvälineillä oli opiskelijoille valaiseva kokemus.

»Mäki on jyrkkä, tie töyssyinen ja pelottavakin kulkea rollaattorilla tai pyörätuolilla. Voi kuvitella millaista kulkeminen on, jos on kipuja jäsenissä. Levähdyspaikkoja ei ole missään», kuvaa Inkeroinen.
Seitsemän laukkua -teos pohjautuu tarinaan erikoisesta, hajamielisestä Ferdinand-herrasta, jota Inkeroinen on kehitellyt pitkään.

Ferdinand-herra pakkaa laukkunsa auton katolle valitettavan huterasti. Ne putoilevat erilaisten sattumusten seurauksena tien varsille. Miksi Ferdinandilla oli niin kiire ja mitä matkalla tapahtui?
Laukut ovat kaikki erilaisia. Niistä on tarkoitus tulla kuin pieniä gallerioita, jotka määräajoin sisältä uudistetaan. Samalla koululapset saavat elävää ympäristö- ja taidekasvatusta.

Inkeroinen sanoo idean toimivan kuin hyvä perhe-elokuva. »Siinä on ulottuvuuksia sekä aikuisille että lapsille.»

»Suomalainen maisema on monta kuukautta ihan harmaa. Uskon, että pilkahdus leikkimieltä ja väriä virkistää.»

Janne Inkeroinen arvostaa ympäristötaiteen yhteisöllisyyttä. »Minua kiinnostaa tehdä aihioita tai kehyksiä, joita ihmiset voivat itse täydentää.»

Eettinen lähtökohta on tärkeä, luonnon ja ihmisen kunnioitus. Pienimuotoisuus ja läheisyys globaalisuuden vastapainona.
»Suomessa on hienoja paikalliskulttuureja, joiden toivoisi säilyvän. Ympäristötaiteella voi sitä tukea.»

Inkeroinen on katsellut asioita eri suunnilta.
Kesä Helsingin kaupunkisuunnitteluvirastossa opetti näkemään, miten pieni ratas yksi ihminen on virkamieskoneistossa.
Vuosi taidekoulun vaihto-oppilaana Skotlannissa näytti, miten sokeita ihmiset kaikkialla ovat omalle ympäristölleen. Siellä mereen oli kaadettu jätteitä, ja sotilaskoneet käyttivät luonnonsuojelualueen ilmatilaa harjoituspaikkana.

Inkeroinen organisoi ympäristötaidetapahtuman, jossa mm. lapset kirjoittivat rantahiekkaan talonkorkuisilla kirjaimilla viestejä lentokoneille. »Halusin herättää paikallisia näkemään ympäristönsä arvon.»

Inkeroinen opettaa parhaillaan lasten arkkitehtuurikoulussa Arkissa. »Lasten kanssa luodaan perustuksia asenteille.»

Myös oman kotiseudun, Kotkan ja Mussalon saaren kehitys on saanut hänet mietteliääksi. Olisiko mahdollista vaikuttaa ympäristöarvojen säilymiseen ja miten se tulisi tehdä?
Voisiko kaavoituksesta huolimatta jotain lapsuuden koulumatkan tunnelmasta säilyä?

»Ensin kuljin pienen metsikön halki, sitten niityn poikki ja ison kallion yli…»

Hannun puu

»Tämä kaarre tiessä on aggressiivinen ja ahdistava terveellekin ihmiselle», sanoo Hannu Keränen. »Rekat tulevat tuolta suoraan kohti.»

Kaarteeseen sijoitettu teos on puinen seinämä, johon on leikattu vaakasuorassa lepäävän puunrungon muotoinen aukko.
»Minulle se on vain kuva puusta», sanoo Keränen. »Ei mikään kannanotto metsän kaatamiseen, vaikka joku voi sen tulkita niinkin.»
Aihe ei alun perin lähtenyt luonnosta. Keränen mietti ensin ihmisen jäseniä, luustoa ja nivelien kauniita liitoksia.

»Mutta pelkäsin, että aiheen ottaminen ihmisen anatomiasta voisi loukata niitä jotka sairastavat.»

Taustalla on myös ajatus tieverkostosta ja teiden haarautumisesta.
Lopulta siitä tuli puu – luonnollinen valinta Keräselle. Hän on ensimmäiseltä ammatiltaan hortonomi ja tuntee kasvit.
»Ylioppilaaksi päästyäni usko omaan taiteen tekemiseen notkahti, tuntui, että luonnossa on kaikki valmista.»

»Jossain vaiheessa hyväksyin, että minullakin on vain yksi elämä ja saan jättää tänne jälkeni.»

Keränen asui välillä Yhdysvalloissa ja Hollannissa, työskenteli kasvitieteellisissä puutarhoissa, mutta seurasi tiiviisti myös taidetta ja täytti luonnoskirjaa omilla ideoilla.

Keränen uskoo jatkossakin liikkuvansa alueella, johon kuuluvat sekä puutarhat että ympäristötaide. Ympäristö kiinnostaa esteettisenä ja visuaalisena kokemuksena. Parhaillaan hän tutkii äänten mahdollisuuksia teoksissa.

»En tunne paloa lähteä taistelemaan yhden asian puolesta. Minulle läheisempää on hiljaisempi työ, jonka ei tarvitse koskettaa kaikkia.»
»Ympäristötaiteen hienous on se, että se voi olla niin monenlaista», Keränen sanoo.

[sivun alkuun] [sisällys] [etusivu]