Apartheid sorti monella tasolla

Apartheid-politiikka varmisti valkoisen vähemmistön ylivallan viime vuosisadan puolivälistä 90-luvun alkuun saakka. Apartheid ei ollut pelkästään rotuerottelua, jossa valkoiset sortivat mustia. Se oli psykologinen ja yhteiskunnallinen rakenne, jossa eri ihmisryhmät, valkoiset, aasialaiset, intialaiset ja mustat, laitettiin arvojärjestykseen ja toisiaan vastaan. Näin varmistettiin, etteivät kansanryhmät yhdistäisi voimiaan valkoista apartheid-hallintoa vastaan.

Vielä 80-luvun lopulla musta enemmistö asui hökkelikylissä ilman sähköä ja juoksevaa vettä. Samaan aikaan valkoinen väestö, hollantilaista syntyperää olevat afrikaansit ja brittiläistä syntyperää olevat valkoiset eurooppalaiset, asuivat Johannesburgin palatsimaisissa huviloissa uima-altaineen, kokkeineen ja taloudenhoitajineen.

Vuonna 1994 apartheidin päätyttyä ensimmäisten demokraattisten vaalien jälkeen kaikki saivat tasa-arvoisen aseman yhteiskunnassa. Mustat saivat oikeuden liikkua vapaasti, äänestää vaaleissa, matkustaa ja istua aiemmin vain valkoisille sallituilla puistonpenkeillä.

Eteläafrikkalaiset nuoret naiset elivät vuosia tietämättöminä toistensa ongelmista.

En voisi seurustella mustan kanssa

Nicola Taylor, 25, on psykologian maisteri, joka työskentelee Rand Afrikaans -yliopiston psykologian laitoksella tutkijana. Hän on brittiläistä syntyperää.

”Ymmärsin apartheidin merkityksen vasta, kun lait poistettiin ja ensimmäiset mustat oppilaat tulivat kouluumme. Siihen asti elin valkoisessa yhteisössä ja olin tietämätön maan poliittisista ongelmista.

Jotkut ystäväni seurustelevat eri rotuisten kanssa, eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Se on yhtä ihailtavaa kuin mikä tahansa onnellinen parisuhde, mutta en silti voisi kuvitella itse seurustelevani eri rotuisen kanssa.

Valkoiset eteläafrikkalaiset on kasvatettu myös uskomaan, että musta ei voi olla kaunis, ja se asenne on syvällä minussa. Vaikka tunnen paljon todella kauniita mustia, en pidä heitä viehättävinä.

Yliopistoni on edelleen suurimmaksi osaksi valkoinen, mutta sekä opiskelijoiden että professorien keskuudessa tasa-arvo on lisääntynyt. Vaikka opiskelijoilla on edelleen ennakkoluuloja, näkemykset ovat paljon valveutuneempia kuin kymmenen vuotta sitten.

Tiedemaailmassa naisille ja etenkin mustille naisille on enemmän kysyntää. Yliopistot pyörittävät jopa erityisiä ohjelmia, joilla kannustetaan naisia tieteen ja tutkimuksen alalle.

Hallituksen tasa-arvokiintiö on jalo ajatus, mutta ymmärrän, että sen vaikutukset turhauttavat. Jos työhön on kaksi hakijaa ja molemmilla sama pätevyys, paikan saa musta hakija.

Hallituksen pitäisi panostaa enemmän varoja laadukkaaseen peruskoulutukseen, sillä yhteiskunnan epätasa-arvoisuus saa alkunsa ruohonjuuritasolla.

Meitä arvotetaan edelleen ihonvärimme perusteella, ja se tekee kaikkien olon epämukavaksi. Etelä-Afrikassa ei ole vuorovaikutusta eri rotujen välillä, joten kuinka voisimme ymmärtää toisiamme? Ennakkoluulot eivät koske vain mustia, vaan myös mustilla on ennakkoluuloja valkoisia kohtaan.

En usko, että Etelä-Afrikka koskaan pääsee täysin yli siitä, mitä apartheidin aikaan tapahtui, eikä pidäkään. Emme saa unohtaa historiaa, sillä se ei saa ikinä toistua.”

Tarvitsemme aina jotain, minkä puolesta taistella

Intialaista syntyperää olevalla Prishani Satyapalilla, 29, on maisterintutkinto liiketaloudesta. Hän työskentelee konsulttiyritys PricewaterhouseCoopersilla.

“Olen perinteisen intialaisen perheen vanhin lapsi. Isälläni oli vihanneskauppa, jossa vietin suurimman osan lapsuudestani. Asiakaskuntaan kuului lähinnä mustia, enkä koskaan joutunut kasvotusten rotuerottelun kanssa.

Vanhempani eivät halunneet minun menevän perinteiseen intialaiseen kouluun, joten kävin yksityistä, monirotuista koulua. Ensimmäisen kerran tulin tietoiseksi apartheidista 12-vuotiaana. Olimme ystävieni kanssa rannalla, ja meitä käskettiin poistumaan, koska olimme valkoisten alueella.

Vuoden 1994 vaalien aikaan olin Lontoossa ja äänestin yhdessa eteläafrikkalaisten kanssa, jotka olivat viettäneet vuosia maanpaossa. He olivat täynnä intoa ja toivoa, sillä vaalilippu maan ensimmäisissä demokraattisissa vaaleissa oli heille matkalippu takaisin kotiin.

Parikymppisenä asuin vuoden Sloveniassa ja kohtasin siellä onnettoman kansan, jonka nuoriso ei rakastanut omaa maataan. Slovenia kävi läpi samanlaista demokratisoitumisprosessia kuin Etelä-Afrikka, mutta heiltä puuttui toivo ja positiivinen asenne.

Kun Etelä-Afrikan uuteen hallitukseen valittiin 60 prosenttia naisia, kyyneleet tulivat silmiini. Olen vakuuttunut, että tämän maan tulevaisuus on naisten käsissä.

Voi olla, että työelämässä eteneminen on nykyään naisille helpompaa, mutta lopulta kokemus ja taidot ratkaisevat. Paineet ovat kovat.

Alussa uralla eteneminen oli minulle vaikeaa, sillä yritys on miesvaltainen. Olen saanut ylennyksen joka vuosi, mutta minun täytyy silti jatkuvasti todistaa pätevyyteni.

Demokratian ensimmäiset kymmenen vuotta olivat ihme. Seuraavat 20 vuotta tulevat olemaan todellinen tulikoe. Maamme tarvitsee aikaa toipumiseen. Kunnioitan Nelson Mandelan ja hänen kumppaniensa työtä, mutta me tarvitsemme vahvoja johtajia myös tulevaisuudessa.

Tarvitsemme aina jotain, minkä puolesta työskennellä. Tällä hetkellä jalkapallon maailmancup vuonna 2010 yhdistää maatamme.

Olimme viisi vuotta vankeina kodissamme

Wendy Louw, 25, opiskelee lakia ja hänellä on yritysoikeuden ja taloustieteen tutkinto. Wendy on töissä kansainvälisen opiskelijajärjestön kansallisessa toimikunnassa.

”Vasta viime vuoden alussa, isäni kuoleman jälkeen, sain tietää, että hän oli tiiviisti mukana apartheidin vastaisessa taistelussa. Hän vietti kymmenen vuotta Robben Island -saarivankilassa. Suurin osa vastarintaliikkeen jäsenistä oli siellä. Kuuluisin heistä on Nelson Mandela, joka eli 27 vuotta vankeudessa.

Olimme viisi vuotta vankeina omassa kodissamme, koska isäni määrättiin asumaan tietylle alueelle, eikä hän saanut poistua kotoa.

En ollut tietoinen apartheidistä ennen teini-ikää. Ymmärsin, että tietyistä asioista ei saa puhua kotona, ja isäni varmisti, että me lapset emme olleet osa hänen poliittista taisteluaan.

Kävin lukion, jonka oppilaista monet olivat vastarintaliikkeen jäsenten lapsia. Opettajamme olivat poliittisesti hyvin valveutuneita, eikä rotuerottelua näkynyt. Julkiset koulut olivat apartheid-lakien mukaan erilliset valkoisille ja mustille, mutta minulla oli onni käydä koulua, jossa oli kaikkia rotuja.

Nykyisin suurin osa julkisella sektorilla työskentelevistä lakimiehistä on naisia, eikä palkkataso ole korkea. Naisena on toisinaan vaikeaa saada äänensä kuuluviin, ja miehillä tuntuu olevan huomattavasti enemmän vaikutusvaltaa.

BEE on antanut töitä vain pienelle osalle mustaa väestöä. Mielestäni kiintiöt vain lisäävät kuilua köyhien ja rikkaiden välillä, koska musta eliitti rikastuu entisestään samalla kun köyhä alaluokka köyhtyy.

Valitettavasti naiset eivät ylene päätöksentekotasolle niin nopeasti kuin olisi toivottavaa. Ilman BEE-kiintiöitä naisten asema kuitenkin olisi paljon huonompi.